Riemurippilaisilla oli oma kirkkopyhä. Oli mukava tavata 60 vuoden jälkeen. Me olimme silloin hyvä rippikouluryhmä. Meitä erotti rippipuvun väri. Onneksi musta väri poistui uskonsuunnan myötä.
Meillä kaikilla oli riemukas juhla. Kiitos siitä kuuluu kirkkoherra Harri Henttiselle, kanttori Satu Sointu-Siltaselle ja tietenkin keittiön emännyyksille.
Meitä oli koolla ”rippilapsia” monen vuosikymmenen ajalta. Kunnioitusta herättivät sota-ajan ripille päässeet. Ripille pääsy oli silloin rippilapsille suuri päivä; niin monissa perheissä oli menetetty perheenjäseniä isänmaan puolesta.
Nuorta Harri Henttistä valistimme sen ajan tavoista pukeutumisesta lähtien.
Tytöt saivat luopua palmikoista luopua vasta ripille päästyään. Kirkkoon tytöt eivät saaneet tulla pitkissä housuissa. Tansseissa ei saanut oikein ennen ripille pääsyä käydä.
Eräs osa-aikauskovainen mies vaati rippipastoriani antamaan äidilleni nuhteita, koska olin käynyt tansseissa. Pastori vain hymyili vaatimukselle. Hän meni toiselta uskovaiselta mieheltä kysymään asiasta ja sai vastauksen: ”Sehän on kauniita liikkeitä kauniin musiikin tahdissa.”.
Aina nuo osa-aikauskovaiset ovat yrittäneet muuttaa kristillistä kirkkoa mieleisekseen,
Kuitenkin tänäkin päivänä rippikoulu on nuorten keskuudessa saanut ehdottoman suosion.
Vuosikymmeniä rippikoulu on ollut ainoa sen ikäluokan nuoria yhdistävä elämäntapakoulu.
Kiitos Vesilahden seurakunnalle hienosta eleestä koota vuosikymmenien rippilapset yhteen. Meillehän viriää uusi elämäntapa tavata toisiamme muutakin kuin torilla. Eikös niin?
Helena Halmiainen-Matveinen
rippilapsi 60 vuoden jälkeenkin
