Meillä on taas kissa. Vaikka olimme vakaasti päättäneet, ettei ole järkevää enää ottaa kissaa. Se hankaloittaa meidän kulkemista ja matkustelua. Naapuruston innokkaat kissanvahditkin ovat kasvaneet aikuisiksi. Kissahan voi elää liki 20-vuotiaaksi – kuinka tosi vanhoja me siinä vaiheessa olisimmekaan. Jaksoimme sinnitellä pari vuotta. Järki hävisi taas tunteelle.
Kesämökillä mellasti koko kesän neljä erikokoista jänistä tuhoten viljelykset ja papanoittaen koko pihan. Ennen vanhaan jonkinlainen kunnioitus säilyi, kun pihassa päivysti parikin kissaa. Viimeinen pisara taisi olla, kun kesävieraat nukkuivat tuvan lattialla ja hiiri tuli juoksentelemaan korvan juureen. Ei tarvitse olla edes erityisen säikky, kun se ei tunnu kivalta.
Ensin meillä oli Topi. Se ei ehtinyt oppia varomaan autoja, vaan kuoli auton töytäisemänä alle kaksivuotiaana. Siististi: vain pieni verinoro valui nenästä – useinhan näky on kamala: suolet pitkin tietä. Sen jälkeen tulivat Kassu ja Tellu, ”lastensuojelukissoja”. Monet lempääläiset muistavat vielä uutisen kun joku oli vienyt 10 kissanpentua pahvilaatikossa metsään kuolemaan. Kirjakaupan täti pelasti pennut ja hoiti ne terveiksi. Kiltit ihmiset adoptoivat pennut. Meille tulivat nämä kaksi. Ne elivät 17-vuotiaiksi. Sen jälkeen päätimme, ettemme ota enää uusia kissoja. Kaikki tarvikkeet myytiin kirpputorilla. Sinnittelimme jonkin aikaa. Sitten yksivuotias kolli Pontus hellytti meidät. Se oli ollut sisäkissa ja se ihan villiintyi riemusta, kun se pääsi Sääksjärvellä ja mökillä haistelemaan ulkomaailman hajuja. Kävi välillä syömässä ja taas ulos. Se ei oppinut varomaan supikoiraa. Eräänä päivänä se vaan katosi. Hämmennystä lisäsi, että meidän nurkilla kulki melkein samannäköinen kissa, kunnes ihan varmasti totesimme sen eri kissaksi. Päätimme taas ettemme enää ota kissoja. Kaikki tarvikkeet myytiin kirpputorilla. Jotain huonekalujakin uusimme. Sinnittelimme taas pari vuotta.
Sashan äiti on Venäjän sininen ja isä luultavasti naapurin raidallinen kolli. Sasha on siis puoliksi aatelinen harmaaraidallinen tyttö. Se on nyt nelikuinen, rokotettu, ja menee keväällä leikattavaksi ja sirutettavaksi. Sasha on Aleksandran lempinimi. Myöskin Aleksanterin lemmittelynimi on Sasha, mutta ei se meitä haittaa. Äiti on Vasha eli Vasilisa (tulee kreikan kielen kautta ja tarkoittaa kuningatarta), isästä ei siis varmaa tietoa. Sashalla on venäläinen kissanvessa: allas jonka päällä on ritilä. Siihen tehdään pissat ja kakat, kaadetaan ihmisten vessaan, huuhdellaan käsisuihkulla ja taas on valmiina käyttöön. Ei haise eikä ole kissanhiekkaa pitkin lattioita. Eläintarvikeliikkeet eivät ole olleet kiinnostuneita maahantuonnista, koska hiekkabisnes on niin miljoonaluokkaa.
Sasha kirmaa ympäri taloa, kiipeilee kukissa, juoksuttaa wc-paperirullaa ja avokadon siementä (mieluisimmat lelut), toki myös vinkuhiirtä. Sasha harjoittelee akrobaattitemppuja tuolin selkänojan ympäri ja kurkkii ulos ikkunalaudalla. Sen verran arastelemme supikoiraa, että toistaiseksi olemme ulkoiluttaneet Sashaa pihassa hihnassa. Ihan kohta se oppii tuomaan itse talutushihnan kun haluaa ulos.
Siitä olemme onnellisia, että naapurimme ovat eläinrakkaita ihmisiä. Täällä on ollut meidän kissojen lisäksi Misu, Junnu ja Peku-koira, nykyisin Elvi ja Gandalf-koira. Nykyään tässä kulkee melkein päivittäin Elvin lisäksi Muru, Vale-pontus ja Iso Musta (2 viime mainittua meidän antamia nimiä). Ei tarvitse pelätä kiusaamista eikä pahoinpitelyjä. Tiedämme toisenlaisiakin alueita. Jos ei nyt ihan pyssyn kanssa vahdita omaa (ihmisen)reviiriä niin ollaan ainakin häkin kanssa kiinniottamassa.
Annetaan eläinten elää rauhassa.
Teksti: Tapio Eronen
