Takavuosina järjestettiin jokaisessa kunnassa ja kylässä yleisurheilukisoja, joiden lajirepertuaarissa oli aina pikajuoksu eli useimmiten satasen kisa. Ajanottotorniin koottiin arvovaltaisimmat eli siis vanhimmat ja kokeneimmat toimitsijat. Juoksujen johtaja otti aina ajan voittajalle, kuten joku muukin toimitsijoista.
Käsikäyttöinen sekundaattori piti painaa käyntiin lähettäjän starttipistoolin savusta. Mutta, kun ajanottajissa usein oli sen verran iäkkäitä (lue: heikkonäköisiä) kellomiehiä, lähti kello laukalle useimmiten vasta äänestä, joka kulkee sadan metrin matkan noin kahdessa kymmenysosasekunnissa.
Sama epämääräisyys oli myös maaliin tullessa eli kello naksahti kiinni suoraan sanottuna miten sattui. Niinpä kaksi kelloa saattoi näyttää juoksijalle hyvinkin erilaisia aikoja. Niistä sitten ajanottajien nokka sorvasi kullekin sopivan ajan.
Lempäälässä ajanottajat olivat käsikelloaikakaudella rutinoituja, monessa liemessä keitettyjä asiansa osaavia yu-niiloja, joiden ottamista ajoista aniharvoin kuuli jälkiropsutusta.
Erittäin monella takavuosien juoksijalla onkin ennätysaika kymmenyksen alle jonkun tasaluvun eli typillisiä enkkoja ovat ajat 10,9 tai 11,9 tai 12,9. Olihan se mukavan tuntuista alittaa joku haamuraja, siihen inhimilliset kellomiehet antoivat usein mahdollisuuden.
Nykyään vastaavaa ei tapahdu. Sähköinen ajanotto on lahjomaton ja soveltamaton.
Oma enkkani satasella? No tietysti 11.9.
