Kärpäsestä tehdään härkänen. Selvistä asioista tehdään sekavia. Niin kuin nyt esimerkiksi siitä työelämän perusperiaatteesta, että työnantajalla on direktiovalta työntekijään nähden. Siis pomo eli työnjohtaja määrää, mitä työpaikalla tehdään ja miten. No, on siinäkin nyt jotain ehtoja: ei kirjanpitäjää pitäisi käskeä kahvinkeittäjäksi eikä sorvaria pesemään pomon autoa. Vaikka tehdäänhän sitä näinkin. Silloin vedotaan siihen, että työnkuvauksessa viimeisenä on lause ”ja muut esimiehen määräämät tehtävät”. Väärin vedottu!
Valtion ja kuntien hommissa ei aina mielletä, että ollaan samalla tavalla töissä kuin tehtaan duunaritkin. Voidaan kuvitella, ettei kaikkia määräyksiä tarvitse ihan oikeasti noudattaa. Ne voi ”vahingossa unohtaa”. Niiden tekemistä voi hiukan viivyttää tai sabotoida ymmärtämällä väärin. Ei se tietysti yleistä ole, mutta tapahtuu silloin tällöin.
Oikeastaan piti kirjoittamani siitä, että ei tämä direktiovallan käyttäminen kiusantekoa ole. Luulisi itsekin ymmärtävänsä, että leipomossa ja keittiössä pitkät liuhuvat hiukset pitää laittaa huppuun, ettei niitä olisi pullassa ja sopassa. Ei siinä henkilökohtaiseen yksilönvapauteen puututa, vaan ollaan järkeviä. Ei nilkkapituinen hame saa jäädä liukuhihnan rattaisiin, vaikka kuinka olisi kansallisvaate. Vammaisten syrjintää ei ole, jos pahasti änkyttävä cp-vammainen ei pääse puhelinkeskuksen hoitajaksi.
Mikähän siinä on, että joitakin tuntuu kauheasti kiusaavan se, että jotkut musliminaiset ja -neitoset peittävät hiuksensa hunnulla. Mitäpä se itse asiassa meille kuuluu. Sitä paitsi, oletteko huomanneet, kuinka kasvojen kauneus korostuu, kun muuta ei näy. Tulipa mieleeni, että olisiko kyse suomalaisten (ja yleisesti valkoisten) miesten kateudesta muslimimiehiä kohtaan, kun näiden naiset tottelevat niin kiltisti tässäkin asiassa. Omaa akkaa, kun ei saa tottelemaan pienemmissäkään asioissa.
Tervettä järkeä siis kaipaan turhan kohkaamisen sijaan. Omassa olemisessanikin on paljon puutteita. Olen jo pidemmän aikaa ajatellut olevani ihan hölmö. Olen nyt asunut parikymmentä vuotta Sääksjärvellä Sipilän alueella enkä tervehdi kadulla, kun vastaan tulee henkilö, jonka tiedän aivan varmasti asuvan samalla alueella, usein jopa talonkin ja joskus nimenkin. Ja hänkin tietää samoin minusta. Meitä ei vain ole esitelty.
Yhtä vanhaa rouvaa aloin tervehtiä, ja nyt me jo vaihdamme mielipiteitä kulloisestakin säätilasta tavatessamme. Nyt olenkin päättänyt alkaa tervehtiä muitakin ja yritän vetää kampanjaan muitakin ihmisiä tällä alueella. Hoitakoot muut omat alueensa. Jos joku ei siitä pidä, niin se on enempi hänen murheensa.
Muistuu mieleeni tapaus kouluajoiltani. Olin kesällä viikon päivät lomalla naapurin poikien mummolassa Pohjaslahdella. Käveltiin jossakin metsäisellä pikkutiellä. Edessämme kulki tuntematon mies. Vastaan tulee paikallinen mamma, huikkaa miehelle ”Hyvää päivää”. Mies ei vastaa, jatkaa vain matkaansa. Mamma kääntyy taakse päin ja huutaa selkeällä äänellä ”Otan hyvät päiväni takaisin!”. Kun mamma tuli meidän kohdalle, meiltä koulupojilta tuli reipas ”Päivää”.
Näin tehkäämme mekin!
Tapio Eronen
