Kanootit lipuvat järven selällä, intiaanirumpu kumisee ja tiipistää nousee ohut savuvana. Pocahontasin katsomossa tuntuu kuin olisi oikeasti tempautunut aikamatkalle Pohjois-Amerikan metsien siimekseen.
Intiaaniprinsessa Pocahontas (Iida Ollinpoika) rakastaa kujeilua, mutta hänen sydäntään painaa maailmantuska. Hän toivoo, että ihmiset ja luonto voisivat elää tasavertaisina maapallon päällä. Pocahontas kapinoi isäänsä, päällikkö Powhatania (Pekka Ojansivu), vastaan ja kyseenalaistaa poppamies Quiyowinin (Jarkko Mäkipää) suhtautumisen muukalaisiin. Intiaanisotureiden motto kuuluu: ”Se mitä et tunne, se sinun on tuhottava.”
Intiaanipäällikön mailla liikkuu joukko englantilaisia, joita johtaa kuvernööri Ratcliffe (Teemu Mäkelä). Kuvernööri himoitsee kultaa niin paljon, että hän on valmis raivaamaan intiaanit tieltään. Teemu Mäkelä tekee vaikutuksen itsekkäänä ja ahneena siirtolaisena. Kuvernöörin tyttäret naurattavat olemuksellaan, joka muistuttaa kotkottavaa kanalaumaa.
Lempeä John Smith (Turkka Antila) yrittää takoa järkeä kuvernöörin päähän. Hän rakastaa rauhaa, kuten Pocahontas. Erimielisyydet kuvernöörin leirissä johtavat lopulta siihen, että Smith lähtee uhkarohkealle tiedusteluretkelle ja kohtaa viisaan intiaaniprinsessan.
Intiaanien ja englantilaisten pelko toisiaan kohtaan muistuttaa hämmentävän paljon pakolaiskeskustelua. Näytelmässä kysytään osuvasti, voiko kokonaisen ihmisryhmän tuomita, jos sen yksi osa on mätä. Kahden erilaisen kansan kohtaaminen osoittaa, etteivät ennakkoluulot yleensä pidä paikkaansa. Pocahontas sivuaa myös ekologisuusteemaa ja ihmisen omistamisen rajoja.
Esityksen kirkkaimmiksi tähdiksi nousevat lapsinäyttelijät, joita vilisee lavalla sankoin joukoin. Lapset onnistuvat kirvoittamaan yleisöltä makeimmat naurut pikkuvanhoilla sutkautuksillaan ja aidolla läsnäolollaan.
Pocahontas on rytmitetty kiinnostavasti, ja yleistö otetaan mukaan esitykseen alusta asti. Lavastusta hädin tuskin erottaa ympäröivästä luonnosta, mikä upottaa katsojan entistä syvemmälle tarinaan. Silmä hakeutuu jatkuvasti puvustuksen kiinnostaviin yksityiskohtiin, jotka on toteutettu ihailtavalla ammattitaidolla.
Myös näytelmän äänimaailma sopii Suonojärven rannalle. Esitystä ei ole pilattu huonolla äänentoistolla eikä moderneilla soittimilla. Huilu, rumpu ja kuoro luovat taianomaisen tunnelman, joka pysyy yllä koko kaksituntisen näytelmän ajan.
Pocahontaksen katsomo oli torstai-iltana täynnä, joten liput kannattanee varata ajoissa. Näytöksiä on jäljellä kuusi, ja ne loppuvat sunnuntaina 7. elokuuta.
