”Sillä on varmaan jo ikää”. ”Onpa harmaantunut koira”. Aloin toden teolla havahtua oman lemmikin ikääntymiseen vasta, kun muut alkoivat koiran nähtyään asiasta huomautella. Kyllä aika rientää nopeasti; juurihan laskin Kivelän Veikolta 200 markalla hankkimani luovutusikäisen koiranpennun ensi kerran puolisoni syliin.
Muutaman viime vuoden ajan yhteiset koiran ulkoilutuslenkkimme olivat alkaneet muotoutua kylläkin jo kovin lyhyiksi, ihan välttämättömimmiksi pissatus- ja kakkalenkeiksi. Vielä tovi sitten kahlailtiin kimpassa lady spa -hengessä, ja sienestysreissuillamme saattoi kulua useampikin tunti ja taivalta kertyä useita kilometrejä – nelijalkaisella vieläpä kaksin- tai kolminkertainen matka isäntäänsä verrattuna.
Kunto oli silloin riehaantumisvuosina rautaa molemmilla. Viime aikoina tahti ei ole ollut niin huimaa kuin nuoren koiran kera. Hyvä, kun olemme ehtineet Tampereentien aina kunnialla ylittää, kiitos huomaavaisille autoilijoille.
Vaikka lenkit lyhenivät, 16-vuotisen hyvän ja pitkän koiranelämän saanut monirotuinen, lapinkoiran ja kultaisennoutajan risteytys on viihtynyt vanhemmiten hyvin ulkona. Jopa niin, että viimeiset ajat se on käynyt sisällä lähinnä vain syömässä.
Koirahan ei vaivoistaan ja kolotuksistaan ääneen juuri kerro. Koiranomistajana mietin, että ehkä sillä on helpompi ulkona viileässä ja jopa kylmässä kuin sisätiloissa nimenomaan kipuilun takia. Ihan viimeisinä aikoina vanhan koiran pidätyskyky alkoi pettää; ehkä se itsekin koki, että on parempi pysytellä jo valmiiksi pihalla vahingon varalta.
Vanheneminen tapahtui lopulta hyvin nopeasti. Kehitys oli jyrkkä. Ensin meni näkö ja melkein heti perään kuulo, joka oli ollut niin tarkka, ettei juustokupua voinut keittiössä pöydälle niin salaa ja äänettömästi laskea, etteikö koira olisi olohuoneesta jaolle hoksannut sännätä.
Eläinlääkäri lohdutteli, että vanheneva koira pärjää pitkään vielä hyvin ilman näköäkin, jos vain huonekalujen paikkaa tai järjestystä muuten ei lähdetä muuttelemaan. Muistinsa varassa koirallamme menikin pitkään hyvin, kunnes vanhukselta katosi tilanhahmotuskyky, minkä myötä se alkoi olla myös henkisesti ”ihan pihalla”. Se ei enää useinkaan tiennyt olinpaikkaansa, vaan törmäili päämäärättömästi tutuissakin paikoissa. Vuorokausirytmi katosi. Takapää alkoi pettää. Lemmikki alkoi eristäytyä ja ottaa etäisyyttä aiemmin niin rakkaiksi kokemiin omistajiinsa. Kukapa meistä ei toisaalta dementoituisi, kun ulkomaailmasta tulevat ärsykkeet vähenevät minimiin.
Koitimme helpottaa koiran oloa parhaan kykymme mukaan, mutta yhä useammin alkoi käydä mielessä ajatus, paljonkohan sillä on elinaikaa jäljellä.
Enää ei lemmikki näyttänyt nauttivan elostaan. Tuntemus oli sama meillä sen omaishoitajiksi muuntuneilla omistajilla. Tänä syksynä ja ilmojen kylmetessä kohti talvea meille vahvistui käsitys, että tämä syksy saa jäädä koiran viimeiseksi. Turvaudumme rauhalliseen ja kivuttomaan eutanasiaan, jos noutaja ei sitä ennen armahda.
Lemmikkieläimen omistaja tekee pienen surutyön jo lemmikkieläintä hankkiessaan. Helpotuksen tuova surutyö on sitten käsillä viimeistä piikkiä varattaessa. Onneksi lemmikin kohdalla tämä ratkaisu on mahdollista toteuttaa.
Nyt ei Cindyä enää ole. 16 vuotta on ihmisiässä 112 vuotta. Yhteistä eloa, hetkiä ja tilanteita, hellyyttä ja hoivaa sekä molemminpuolista sosiaalistumista kertyi paljon. Vaikkei koskaan omia poikasia saanut, pikkulapsiperheeseen aikoinaan hankittu Cindy ehti saattaa jälkikasvumme aikamiehiksi. Se teki tehtävänsä.
