Suomen huippuyleisurheilu historiansa pahimmassa kriisissä

Keväällä 1981 yhden ylioppilasaineen otsikko oli sanatarkasti: ”Onko yleisurheilumme kriisissä?”.Takana oli mitalienkimalteinen 1970-luku Vireineineen ynnä muine ajan maailmantähtineen.
Lukion silloinen tokaluokkalainen otti myös aiheen käsittelyyn, ja aineen laajalti pohdiskeleva ja perusteleva vastaus oli, että ei ole. 1980-luku tuottikin olympialaisissa, EM-kisoissa ja vuonna 1983 Helsingissä alkaneissa MM-kisoissa ison tukun mitaleita suomalaisatleeteille.
Seuraavat vuosikymmenet olivat jo menestyksen näkökulmasta laihempia, kunnes tultiin 2010-luvulle, jolloin suomalaisen huippuyleisurheilun hidas taantuminen mätkähti täydelliseen katastrofiin, mitä todistavat juuri päättyneiden Lontoon MM-kisojen lohduton sinivalkoinen saldo: kisoihin päässeiden minilukema eli 12 urheilijaa, yksi keihään pistesija, viisi urheilijaa urheili kutakuinkin tasollaan, loput jäivät täydellisiksi kisaturisteiksi.
– Suomen joukkueessa oli yksi ammattilainen eli Tero Pitkämäki ja 11 amatööripohjalla urheilevaa, kärjisti eräs lempääläinen yleisurheiluvaikuttaja terävästi Lontoon kisatiimin.
Lähetin viestin noin kymmenelle lempääläiselle ja vesilahtelaiselle yleisurheilua aktiivisesti seuraavalle ja sen parissa monessa eri roolissa toimineelle henkilölle, jossa kysyin: Onko Suomen huippuyleisurheilu kriisissä ja jos on, niin miksi? Vastaajat pidän tässä jutussa nimettöminä.
Sataprosenttinen yksimielisyys vallitsi, että kriisi on ja se on todella syvä. Kriisin syistä tulikin mielenkiintoinen mielipiteiden kimara.
– Maakunnista ja seuroista puuttuu palava into, ei ole enää sellaisia tulisieluisia yleisurheilumiehiä, kuten Lempäälässä esimerkiksi Seppäsen Erkki, jotka 24/7 pitivät silmänsä ja korvansa auki houkutellessaan väkeä yleisurheiluun mukaan, näki viisi vuosikymmentä lajia aktiivisesti seurannut ajan muutoksen.
– Yksilölajien, eikä vain yleisurheilun, vetovoima on joukkuelajeja pienempi. Huipputyypit eivät enää takavuosien lailla hakeudu yleisurheiluun, eivätkä seurat systemaattisesti etsi lahjakkuuksia, komppasi toinen lajiniilo.
Lempäälässä LeKi-YU:lla pyyhkii seurana hyvin millä mittarilla mitattuna tahansa. Nuoria harrastajia on paljon, kilpailuihinkin keskittyviä ja niissä pärjääviä löytyy ilahduttavasti ja muutama kansallinen huippukin porukasta löytyy, kuten pikajuoksija Santeri Kuusiniemi. LeKi onkin seurakentän poikkeava virkistävä kummajainen, sillä sen toiminta on kasvanut ja tehostunut liki vuosi vuodelta.
– Seuratoiminta maakunnassa on näivettynyt, kun katsoo vaikkapa Hämeen tilannetta, kuului seura-aktiivin toteamus.
Suuri ongelma suomalaisessa yleisurheilussa on, että vain aniharva tienaa lajista kunnon palkkaa. Hyvin ansaitsevia on vain muutamia, kohtuullisesti elintasonsa urheilemalla saavia kymmenkunta. Ero vaikkapa jääkiekkoon on valtava, lätkässä varovaisestikin laskien on tällä hetkellä nelisensataa kotimaassa pelaavaa suomalaista täysammattilaista.
– Ongelma on, että huipulle pyrkivät urheilijat elävät köyhyysrajalla ja heidän henkilökohtaiset valmentajansa ovat kastijaon paarialuokkaa, täräytti 1960-luvulta saakka yleisurheilun kovassa ytimessä mukana ollut vaikuttaja.
– Rahaa on, mutta se kuluu organisaatioiden ylläpitämiseen. Nykysysteemissä urheilijat jätetään oman onnensa nojaan juuri silloin, kun tukea eniten tarvitaan. Kuka hullu valitsee yleisurheilun, kun sillä ei tienaa mitään ja saa palkakseen suomalaisten vihat niskaansa, jos ei ole maailman kärjessä, otti eritoten valmennustehtävissä vaikuttanut henkilö vahvaa kantaa asiaan.
Jääkiekko on ammattilaisbisnestä, missä raha liikkuu ja mitä suuri yleisö seuraa. Myös jääkiekon johto- ja valmennustasolla on tuulista, jos tulosta ei tule, ilmestyy kengän kuva takalistoon hyvin nopeasti. Toisin on yleisurheilun puolella.
– Urheilujohtaminen on 90-prosenttisesti henkilöjohtamista. Liiton osaaminen tässä on ala-arvoista, parhaita osaajia ei saada eikä pystytä pitämään liiton palveluksessa. Nykyisen valmennusjohtaja Jorma Kemppaisen aikakausi on ollut erityisen tuhoisaa, näki yu-aktiivi.
– Urheilijoiden luottamus Jorma Kemppaiseen on huono ja vaihtuvuus urheilujohtajien keskuudessa on aivan liian vähäistä, kärjisti asiat hyvin tunteva sisäpiiriläinen.
Kritiikkiä on helppo esittää ”sepporätymäisesti”, mutta hankalampaa on löytää konsteja, miten asiaa parannetaan. Johtajien vaihtaminen, oman yleisurheilulle sopivan valmennussysteemi-polun laatiminen, liittotason byrokratian minimoiminen, tuen keskittäminen ja seuratason tukeminen nousevat keinoina esiin.
– Vanhoja 70-luvun aikoja ei kannata haikalla, eivät ne palaa. Ihailen jokaista huippuyleisurheilijaa maasta riippuen. Suomessa on kasvamassa lahjakkuuksia, kyllä heistä vääjäämättä aina joku pulpahtaa tulevaisuudessa maailmankin huipulle, kuului tiivistetyt ja kootut mietokset alueen yu-tietäjiltä.
Lempäälä ja Vesilahti ovat tuottaneet useita atleetteja kansainväliselle huipulle tai ainakin sen välittömään tuntumaan, kuten vaikkapa Pentti Eskola (pituushyppy), Raimo Eskola (seiväsyppy), Jere Bergius (seiväshyppy) ja Ari Pinomäki (pikajuoksu). Listalle löytyy ajan oloon jatkoa.