Satoja tuhansia, ellei miljoonia, maksaneita yliöykeitä lomahuviloita, joille johtaa juuri ja juuri maastoautolla ajettava tie. Uskomattoman kaunista metsä- ja järviluontoa, jonka kupeessa lojuu avokaatopaikka kaikkine jätteineen. Mahtavia kumpuilevia viljapeltoja, joissa saattaa kasvaa jättiputkea ja pajua. Siistejä hienosti hoidettuja omakotitaloja, joiden naapurissa on 1950-luvun harmaatiilestä tehty rapistunut kerrostalokolossi tai 1930-luvun kunnossa oleva piskuinen mummonmökki. Täyden palvelun idyllinen kyläkauppa, jonka pihaan ravaa nuori orihevonen kinuamaan pysähtyjiltä rapsutuksia ja ruohituppoja.
Tässä tuokiokuvia nykyisestä Venäjän Karjalasta, Gromovon kunnasta, joka ennen vuotta 1944 tunnettiin muun muassa monelle lempääläiselle ja vesilahtelaiselle rakkaana kotipitäjänä Sakkolana.
Liityin perihämäläisjuurisena mukavaan matkueeseen, joka reissasi maineikkaan sotajoukon eli ErP 6:n talvisotaisilla taistelupaikoilla itäisellä Kannaksella. Mukana reissussa olevista isoin osa oli sellaisia, joiden juuret ovat kaivautuneet syvään sakkolalaiseen maaperään. Olipa mukana muutamia natiivejakin, jotka ovat ensiparkaisunsa kiljahtaneet Suomeen kuuluvassa Sakkolassa, nestorina oppaankin roolissa mikrofonia käyttänyt 88-vuotias kommodori evp Teuvo Kuparinen.
Kun matkustaa Venäjälle, etenkin suuren maan maaseudulle, pitää muistaa ja ehkä kannattaa hitusen etukäteen opiskellakin, minne menee. Venäjällä on omat tapansa ja toimintakulttuurinsa, joita ei aina voi verrata länsieurooppalaisten meininkeihin. Se, että Venäjän rajatullissa kulahtaa bussilastillisen käsittelyyn puolisentoista tuntia aikaa, on Venäjällä paljon reissanneiden mielestä erinomaisen liukkaasti sujunut rajanylitys.
Sakkola-juuriset ovat tehneet ison kotiseututyön viimeisten liki 30 vuoden aikana. Ensimmäiset lempääläiset kävivät tarinoiden mukaan jo 1960- ja 70-luvuilla katselemassa entisiä kotikontujaan, mutta tuolloin se oli luvatonta ja sisälsi omat riskinsä. Ensimmmäiset matkat tehtiin matkustamalla silloiseen Leningradiin ja sopimalla paikallisen autoilijan kanssa taksasta, jolla hän salakuljetti asiakkaansa kohteeseen. Karjalan Kannas oli Neuvostoliiton aikana sotilasaluetta, jonne oli ulkomaalaiselta turistilta pääsy kielletty. Poikkeuksena olivat Leningradin matkoilla tehdyt poikkeamiset esimerkiksi Viipuriin.
Varsinaiset viralliset retket sodassa luovutettuun Karjalaan aloitettiin 1990-luvun alussa, Neuvostoliiton muututtua Venäjäksi. Henkilökohtaiset suhteet luomalla ja myös virallisten kuntatahojen myötäelolla esimerkiksi Sakkolaan päättäjiin on saatu aikaan monenmoista. Esimerkiksi juuri ErP 6:n tärkeimmän taistelupaikan, eli Keljan, tantereille on pystytetty muistopatsas. Innokkain Kannaksen-matkaaja taitaa olla emeritusautoilija Markku Nuora, joka arveli käyneensä Kannaksella reippaasti yli puolentuhatta kertaa 1990-luvun alusta tähän vuoteen saakka.
Matkustelusta ja historiasta kiinnostuneen kannattaa aivan ehdottomasti vierailla Karjalassa. Vaikka joskus asioiden hoitaminen turistia hymähdyttääkin, lopulta kaikki järjestyy. Hotellihuoneet ovat asialliset, ruoka hyvää, paikallisten palveluasenne parantuu hetki hetkeltä ja muutakin kieltä kuin venäjää alkaa pikkuhiljaa osata yhä useampi.
Lempäälän lukiosta on järjestetty vuotuisesti Venäjän tuntemuksen tiimoilta retki Pietariin ja Sakkolaan: siitä iso peukku LeLulle!
Oman reissuni kolme kärkikohdetta: Kiviniemen upea koskimiljöö, jossa kajakit, kumiveneet ja kanootit harrastivat tyrskyjen seassa omia kuviointejaan, rannalla paikalliset onkivat pikkukaloja. Taipaleen kenttähautausmaa, jonne on haudattu 126 tunnistamatonta suomalaista sotilasta. Matkaajat voivat viedä paikalle mukanaan kiviä, joiden avulla rakentuu kiviaita. Kolmantena Sudenhännän hulppea hotellimiljöö, joka sijatsee aivan Suvanto-järven eli Vuoksi-joen rannalla.
Juha Raunio
