Pohjois-Pohjanmaalla käydessä kuulin tarinan maakunnan kuuluisimmasta kukosta. Tapahtumapaikkana oli Kärsämäen kirkonkylä ja aika 1950-luku. Todistajina asiassa olivat apteekin neidit, joilla ajoittain oli aikaa seurata kukon touhuja. – Jaa minkä kukon? No naapurin nahkuriliikkeen omistajan kukon. Nahkurilla siis oli kukko ja muutama kana. Ne saivat kulkea vapaina miten mielivät. Sellainen oli entisaikainen kananpidon tapa.
Jollain tavalla kukko ystävystyi toisen naapurin kanoihin kuuluvan kanan kanssa. Ei kaikkien kanojen, vaan yhden. Kun nahkurin kukko meni tapaamaan tätä kanaa, se kiekui ensimmäisen kerran apteekin rappusilla. Sitten kukko meni naapuriin, kiekui komeasti naapurin pihalla. Herätettyään sekä naapurin kanat että naapurin talonväen paimensi kukko mielitietyn kanansa osaksi nahkurin kanoja ja päivä alkoi.
Illalla kukko saattoi kanansa takaisin naapuriin.
Seuraavana keväänä kukko haki taas omaan seuraansa, muttei enää vienytkään sitä illalla takaisin naapuriin. Niillä oli nahkurin kananalassa oma orsi, jolla ne vierekkäin istuivat. Talon omat kanat istuivat alemmalla orrella.
Tätä jatkui vuosien ajan kunnes kanat kuolivat vanhuuteen, tämä mielitietty kana sitten viimeksi. Kukko eleli Kärsämäen keskustassa vielä leskimiehenä, kunnes joku ravustamaan tullut etelän mies puhui siitä itselleen ravunsyötin.
Lempäälässäkin tuli muuan kukko kuuluisaksi. Jääköön kylä mainitsematta, muistaa joku jos muistaa. Tämä kukko tuli vanhemmiten äkäiseksi ja isäntä päätti, että nyt on aika päästä siitä jalkoihinhyökkääjästä eroon. Ohjasi kukon ansaan, sitoi sen jalkaan yli jääneen kantopommin –joku sanoo dynamiittipötkön – ja odotti kohtalon toteutumista.
Vaan kukko ei jäänyt odottamaan kohtaloaan. Tulilangan palaessa se lensi navetan katolle. Siellä sitten räjähti pamauttaen navetan kattoon komean aukon. Sepä oli kuin olikin äkäinen kukko. Ja sai monet muistopuheet kylällä.
Kuljun Kukkolaa asui varhaiskeskiajalla Kukon suku, joka oli aktiivista eränkävijäväkeä. Tarinan mukaan talon pihalta lähtivät lentoon kukko ja kana ja ne laskeutuivat toinen Kukonkivelle toinen Kanankivelle. Nämä isot kulmikkaat siirtolohkareet olivat rajamerkkejä, joiden nimiä selitettiin tällä tavalla. Ainakin toinen on yhä tallella Tampereentien varressa.
Mahdoitteko tietää, että kukko on aina paikalla, kun laskette vettä hanasta? Selitys on siinä, että kukko on germaanisissa kielissä der Hahn. Tästä syystä kukonmuotoinen oluttynnyrin hana ja vesihana ovat hanoja. Kun h- ja k- kirjain ovat jossain vaiheessa vaihtuneet, tuloksena muinaisesta Hahn-nimestä on toimekkaiden äijien suku, joka kantoi sukunimeä Kana.
Vielä yksi juttu. Kun Lempäälässäkin opettajana toimineelta Viivi Paarmiolta (o.s. Lönnbohm) kysyttiin, miksi hän otti aviomiehekseen kuvanveistäjä Ville Vallgrenin, ”niin vanhan miehen”, oli vastaus selvä. Yksinkertaista, vastasi Viivi. –Villellä on Euroopan paras kukko!
Teksti: Juha Kuisma