Vanhustenhoidon asiat ovat saaneet huomiota viime viikkoina. Erittäin suuria epäkohtia on nostettu esiin ja vaalikevään myötä syyllisiä on etsitty niin hallituksesta, voittoa tavoittelevista palveluntuottajista kuin kuntien epäonnistuneesta valvonnastakin.
Suomessa on uudistettu sosiaali- ja terveydenhuoltoa jo yli kymmenen vuoden ajan. On ollut kuntauudistukseen, kuntien yhteistoimintaan tähtääviä ja viimeiseksi maakuntaan perustuvia malleja. Kaiken tämän ajan kunnissa on hoidettu vastuu sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen järjestämisestä ja pitkälti myös niiden tuottamisesta. Kaiken tämän ajan palvelujen kehittämiseen on satsattu liian vähän sen varjolla, että kulloinkin suunnittelussa ollut uudistus on jo ihan kohta ovella. Rakennuksiin ei ole investoitu, palvelutarpeisiin ei ole vastattu riittävästi eikä uusille innovaatioille ole löytynyt rahoitusta. Kuntien strategioista saa etsiä suurennuslasilla mainintoja sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista.
Vanhustenhoidossa esiin tulleet ongelmat eivät tässä valossa ole lainkaan yllättäviä. Kansalliset hankkeet, kuten ikäihmisten I&O-hanke, ovat olleet hyviä, mutta niillä ei ole ratkaistu rahoituksen pulmia eikä kannustettu siinä mukana olleita yksittäisiä kuntia satsaamaan hoidon tai valvonnan resursseihin. Kuntien rahoista päätettäessä on jouduttu taiteilemaan niin sanotun muutosleikkurin ja pienentyneiden valtionosuuksien ikeessä. Ei ole mikään ihme, että kun raha ei riitä kaikkeen, myös ongelmia tulee, ja tämä koskee monia muitakin palveluja kuin vanhustenhoitoa.
Tapaus suomalainen vanhustenhoito on se lapsi, joka uskalsi sanoa, ettei keisarilla ole vaatteita. Keskustelu on nostanut esiin ne arvot, jotka ovat ohjanneet yhteiskuntaamme viime vuosina. Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut on nähty menoerinä, ei hyvinvointi-investointeina. Tämän tulee muuttua ja toivottavasti suomalaiset käyttävät ääntänsä niin, että muutos tulee 14. huhtikuuta.
Maria Päivänen
eduskuntavaaliehdokas (sd.)
Lempäälä
