Lukuisilla mittareilla punniten Suomi on paras maa. Meillä on puhdas luonto. Meillä on varsin kattava sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmä toisin kuin väitetään.
Meillä on käytännössä lähes ilmainen koulutusjärjestelmä esiasteesta yliopistoon saakka. Meillä on verrattain turvallinen maa. Meillä on laaja sananvapaus ja toimiva demokratia. Meillä on suhteellisen pienet tuloerot. Meillä on… Tätä listaa voisi jatkaa aika pitkälle.
Yhtä kaikki näyttää, että valtaosa suomalaisista elää laput silmillään. Voi sitä somessa ja eri medioissa vellovan valituksen määrää, mikä paiskautuu silmille joka ikinen päivä. Käyttövoimansa tämä kitinä ja napina ammentaa ties mistä. Miksi suomalaiset ovat niin ahdistuneita ja vihaisia? Eivätkö he ymmärrä, kuinka hyvässä maassa elävät?
Tätä myös kyseli ja pohti taannoin HS:n kuukausiliitteessä toimittaja Saska Saarikoski, joka muutti perheensä kanssa takaisin Suomeen viiden Amerikan-vuoden jälkeen. Muuton myötä hän näki kotimaansa uusin silmin. Paluumuuttajan päiväkirjassa Saarikoski nostaa esille asioita, jotka tuntuvat itsestäänselvyyksiltä – jos ja kun, ne ovat niitä. Asiat, jotka ovat ”liian” hyvin ja rullaavat häiriöttömästi eteenpäin, arkipäiväistyvät ja muuttuvat niin automaattiseksi, ettei niitä kukaan tule kyseenalaistaneeksi.
Maailmanmatkaaja, freelancer-valokuvaaja Meeri Koutaniemi totesi eräässä lehtijutussa aivan saman asian. Valokuvaaja, joka on kolunnut liki koko maailman, aina Kaakkois-Aasian, Afrikan ja latinalaisen Amerikan, sanoo kotimaan arvon kasvaneen matka matkalta. Koutaniemi tietää mistä puhuu, sillä hän on päässyt kameransa kera paikkoihin, missä elämän kääntöpuoli on todella kohdattavissa.
Kaikki on tietysti suhteellista. Köyhyys ja rikkaus – aivan kaikki. Ja vertaamalla saa tunnetusti oman olotilansa näyttämään huonolta, jos poimii mittapuuksi jotain sellaista mikä ei ole edes realistista. Tässä kohtaa mieleen tulvii jokin aika sitten näkemäni dokumentti vammaisten lasten orpokodista itäisestä naapurista. Siinä kuvaaja kierteli häkkisänkyjen seassa ja toimittaja haastatteli lapsia. Eräältä
Viktor-pojalta kysyttiin, mikä on hänen suurin toiveensa. Vastaus oli valmis: ”Toivoisin oman pesuvadin.” Mikähän olisi vastaus, jos sama kysymys tehtäisiin suomalaislapsille? Valistunut arvaus tai sitten ei, mutta uusi älypuhelin tai tabletti sijoittuisivat luultavasti aika korkealle top 10 –listassa.
