Vuoden 1995 jääkiekon maailmanmestaruus oli lapsuusvuosieni tärkein urheilutapahtuma- ja saavutus, vaikka en ollut edes syntynyt silloin, kun Ville Peltonen latoi kolme maalia Ruotsin verkkoon Globenissa.
Yhtään peliä en tuosta turnauksesta nähnyt, mutta kaikki ovat silti piirtyneet verkkokalvoilleni. MM95-kisavideon olen kelannut loppuun kymmeniä kertoja, ja lapsena aina sairastaessa, oli tärkeää saada katsoa kyseinen video. Harmitus olikin suuri, kun 2000-luvulla vanhat VHS-nauhurit alkoivat mennä huonoon kuntoon, samoin puhkikelattu video.
Oma kokemukseni ensimmäisestä maailmanmestaruudesta kertoo tiettyä kieltä saavutuksen tärkeydestä. Nuori ihminen, joka ei edes ollut todistamassa tapahtumia, imi sen tärkeyden vielä vuosien päästä urheilukulttuurin kautta. Voin vain kuvitella sen aidon huuman, jota keväällä -95 koettiin, ja paljon olen siitä kuullutkin hienoja tarinoita.
Vuoden 2011 MM-kulta oli itselleni se ensimmäinen – ja sen vuoksi niin tärkeä. Minä ja koko Suomi olimme odottaneet sitä seuraavaa, jatkoa ensimmäiselle. Silloin luultiin, että toinen tulisi nopeasti. No eipäs tullut. Vierähti 16 pitkää vuotta.
Ja sitten tärähti. Jarkko Immonen, Mikael Granlund ja ilmaveivi, Bratislavan ihme.
Itkin. Se oli niin hienoa. Pääsin itse kokemaan maailmanmestaruuden ja voittamisen kollektiivisen tunteen. Piinaava odotus teki vuoden 2011 maailmanmestaruudesta erityisen. Kun kerran voittaa, uskoo sen onnistuvan taas, ja samaa tunnetta himoaa. Se tunne oli täytetty.
Toukokuu 2019. Olen niin onnellinen, mutta eri tavalla kuin 2011. Jymy-yllätys. Suomi voitti kultaa melko nimettömällä joukkueella, jolla ei pitänyt olla mitään mahdollisuuksia. Urheilun suola – suuryllätykset.
Itselleni tämän vuoden mestaruudesta teki aivan omanlaisensa omakohtainen side – mörköside. Kultakapteeni Marko Anttila, mies Lempäälästä. Olen Anttilan uraa päässyt seuraamaan jo Ilves-vuosilta lähtien. Kerran olen Anttilaa haastatellut LeKin kiekkoleirillä. En häntä henkilökohtaisesti tunne, mutta tuntuu siltä, kuin tuntisin.
Sitä tunnetta, kun Anttila tekaisee 2–1-maalin Kanadaa vastaan finaalissa, ei voi kuvailla. Tuuletuksessani on tutun miehen lisä – minä tiedän tuon tyypin, se kävelee samoja katuja kuin minä. Omakohtaisuus tekee kaikesta vielä hieman hienompaa ja tunteellisempaa. Uskon, että lähes koko Lempäälä on Anttilan vuoksi hengittänyt tämän vuoden MM-huumaa normaalia tiiviimmin.
Voiko se olla totta? Löikö Mörkö sisään? Edes Hollywoodissa ei olisi osattu rakentaa samanlaista draamankaarta. Se tuttu Mörkö löi sisään, finaalissa, kahdesti. Riemu repesi. Neljättä odotellessa.
Lue lisää aiheesta:
