Tänään sen teen, siivoan omakotitaloni ison varaston.
Päättäväisesti ja täynnä puhtia seison varaston ovenpielessä. En pääse pidemmälle, sillä varasto on tupaten täynnä tavaraa lattiasta kattoon. Sinne on kertynyt vuosien kuluessa kuusihenkisen perheeni ja edesmenneen äitini tavarat. Seison selkä ovea vasten ja hapuilen valokatkaisijaa. Katseeni kiertää vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas. Hengitän syvään. Katseeni osuu vasemmalla puolella olevaan henkariin, jossa roikkuu musta hame.
Tiedän hyvin, että se on äitini ompelema mekko, jonka hän teki oman äitinsä hautajaisiin. Hypistelen karkeaa kangasta, kosketan nappeja ja katselen taidokkaasti tehtyjä ompeleita. Suurikauluksinen tyköistuva mekko on ainakin 50 vuotta vanha. Tuoksuisiko äitini hame vielä äidiltäni? Nuuhkaisen, mutta tuttua hajua ei ole. Näen kuitenkin rakkaan äitini siinä mekossa oman äitinsä haudalla. Ei, tätä mekkoa en vie minnekään, roikkukoon siinä vaikka seuraavat 50 vuotta.
Katseeni siirtyy oikealle, ja laatikosta pilkistää pienet, lasten aikaa nähneet taitoluistimet. Kaikki neljä tytärtäni ovat niillä luistelleet. Näen tyttärieni punaiset posket ja vikkelät jalat lähikentän luistinradalla. Hengitän talvista raikasta ilmaa. Näen tyttärieni iloiset ilmeet. Onnen tunne täyttää sydämeni. Ei, näitä en heitä pois ja tuskin vien kirpputorillekaan.
Elän hetken omassa maailmassani. Vanha tavara on kuin menneessä ajassa oleva poiju, johon voi hetkeksi kiinnittyä, ja palata lapsuuteen ja nuoruuteen. Miten nopeasti aika kuluukaan. Hapuilen valokatkaisijaa, sammutan valot ja peruutan itseni ulos. Into on kadonnut ja mieleni täyttää haikeus. Huokaisen, pyyhin muutaman roskan silmistäni – vielä en ollut henkisesti valmis varastoni siivoukseen.
En omasta mielestäni ole mikään hamstraaja tai keräilijä, vaikka varastoni onkin täynnä tavaraa ja kirjahyllyt notkuvat kirjoista ja valokuvista. Tietynasteinen tavaroiden keräily taitaa olla meissä geeneissä, mutta järkevä keräilijä kuitenkin ikääntyessään ymmärtää, ettei keräily voi jatkua loputtomiin. Tavaran lahjoittaminen ja myyminen nuoremmille keräilijöille on aloitettava ennemmin tai myöhemmin; Isoveljeni on tästä hyvä esimerkki. Hän myy lähinnä autoihin liittyvää pientä tavaraa netissä. Kun kysyin häneltä, miten hän pystyy luopumaan rakkaista tavaroistaan, hän vastasi: “Tämä on sitä kuolemanmyyntiä”. Nyt kouraisi syvältä sydämestä – kuolemanmyyntiä!
Päivän päätteeksi lähden taas jumppia ohjaamaan. Hidastan askeliani varastoni kohdalla, siellä ne tavarat muistoineen ovat, oven takana poissa muiden katseilta. Tiedän, että se päivä tulee, kun tavarat lähtevät, mutta se ei ollut tänään. Ehkä huomenna, ehkä ensi viikolla. Tsemppiä kaikille lukijoille siivoukseen nyt tai myöhemmin.
Anne Sällylä
