Miksi me ihmiset kirjoitamme muistelmia? Motiiveja on monenlaisia. Joku ajattelee lapsenlapsiaan ja haluaa kertoa heille, millaista elämä oli ennen näiden syntymää. Yhtenä erikoistapauksena on menetetty Karjala. Sen täydellinen muuttuminen menneeksi maailmaksi on antanut monelle aivan tavallista elämää eläneelle impulssin kertoa, millainen oli menetetty kotikontu. Kolmas motiivi voi liittyä ammattiin: tiedän esimerkiksi monen pienviljelijän kipuilevan sen kanssa, että tästä elämänmuodosta olisi kerrottava omakohtaisesti. Pientila on ollut se kotelo, josta nyky-Suomi on kuoriutunut.
Julkisuuden henkilö saattaa kokea muistelmien kirjoittamisen ”viimeisenä näytöksenä”. Omaelämäkerta on tällöin samaa luovaa työtä kuin aiemmat vaiheet. Se on ikään kuin viimeinen julkisuuspiikki, jossa vaikkapa taiteilija kuvaa elämänsä taideluomana, kaikkien aikaansaannostensa tihentymänä. Muistelmissa on myös mahdollista ”sanoa viimeinen sana”: oikoa vääriä käsityksiä, kertoa taustoja, antaa selityksiä. Joskus muistelmat ovat kuin vapauttava todistus, jota seuraa taakkojen putoaminen harteilta.
Poliittisissa tehtävissä toimineelle muistelmat ovat viimeinen poliittinen teko. Sen uran ja sen kunnianhimon selitys, jota yksilö kokee eläneensä. Tällöin muistelun horisontti on se sama, jossa toimija kokee eläneensä. Tekijä kuvaa tapahtumat omasta näkökulmastaan, vailla horisonttien vaihdoksia, vailla virheitä, vailla epäilyjä, asioiden kulun logiikkaa virtaviivaistaen. Poliitikko pyrkii vaikuttamaan vielä kuoltuaankin ja hallitsemaan sitä kuvaa, joka hänestä muodostuu.
Joku kirjoittaa itse joka sanan. Joku sanelee haamukirjoittajalle. Joku teettää ”auktorisoidun” elämäkerran tutkijaryhmällä, jonka työtä toimitusjohtajamaisesti johtaa. Esimerkki onnistuneesta työtavasta on presidentti Bill Clintonin elämäkerta, joka on Clintonin itsensä johtamaa ryhmätyötä. Mauno Koivisto taas kirjoitti joka sanan itse, koska hänellä oli käytettävissään omat muistiinpanonsa, työhuone Suomen Pankissa sekä kaikki arkistot. Koivisto halusi itse vaikuttaa mahdollisimman paljon kuvaansa historiassa. Urho Kekkonen taas turvautui haamukirjoittajiin – Maarit Tyrkkö ja Paavo Haavikko –, mutta työ jäi kesken, kun presidentti joutui palvelemaan kansakuntaansa ylipitkän ajan. Kekkoselämäkerrat teki sitten Juhani Suomi asettumalla henkisesti Kekkosen nahkoihin. Suomea tästä turhaan moitittiin, asetelmaa ymmärtämättä.
Pitää muistaa, että muistelmat ovat aina luonteeltaan subjektiivisia. Ne edustavat yhtä näkökulmaa, yhtä logiikkaa. Muistelijan näkökulmasta ne ovat totta, historian näkökulmasta ne ovat parhaimmillaankin osatotuus. Yleensä muistelijan oma asema korostuu liiaksi, koska muiden toimijoiden teot ja perusteet jäävät tunnistamatta. Muisti itsessään on äärimmäisen huono muistelmien lähde. Muisti unohtaa, vääntää, sivuuttaa, uudelleenjärjestää ja loogisoi luonnoniityn kasvihuoneeksi.
Mutta muistelmia tarvitaan ristivalottamaan toisiaan. Tutkijahistoria ei koskaan tavoita tapahtumissa mukana olleiden omia tuntoja. Toivoisi, että mahdollisimman moni tekisi muistelmansa. Sellaiset terävät, hauskat, näkökulmia vaihtavat, juttuja kertovat ja itseironiset. Oikeasti subjektiiviset muistelmat.
Juha Kuisma
Kirjoittaja on lempääläinen tietokirjailija
