Kesäinen vesi kimaltelee ja kutsuu. Se virkistää, vie takaisin syntymättömän lapsen viattomuuden ja painottomuuden tilaan. Ei siis ihme, että vedestä on vaikeaa pysyä pois näinä aikoina.
Suomalaisen sielunmaisema on veden ympäröimää. Ikiaikaisesti se on tarjonnut kulkuväyliä sisämaahan, osaelinkeinoja ja asuinympäristöjä. Kymmenien ja taas kymmenien tuhansien jokien, virtojen, koskien, suvantojen, lampien, järvien sekä järvenselkien ja tietenkin laajan rannikon merimaisemien kasvattamat sukupolvet ovat sanalla sanoen vesikansaa.
Emme ole kyenneet aina arvostamaan tällaisen runsauden kyllästämää itsestäänselvyyttä. Koskien patoamiset, teollisuuden jätevedet, tekoaltaat ja turveteollisuus ovat saaneet kohdella ihmisiä kaltoin vuosikymmeniä. Kansainvälisten kaivosyhtiöiden piittaamattomuus ihmisten vesiympäristöstä on toivottavasti vihdoin se unilukkari, jonka tönimiseen on harrasunisimmankin seurakunnan pakko herätä.
Toisessa vaakakupissa on kautta vuosikymmenten ollut taloudellinen todellisuus, jonka merkitys kehitykselle on ollut kiistatonta. Mutta me ja varsinkin tulevat sukupolvet ovat nyt ja tulevaisuudessa uudessa tilanteessa monella tavoin. Kiertotalous, materiaalien uudelleenkäyttö sekä jalostus korvaavat tulevaisuudessa yhä enemmän raaka-aineiden kaivannaisteollisuutta. Uusiutuvan energian uudet tuottamisen muodot tulevat varmuudella korvaamaan vanhaa teknologiaa.
Myös ihmisten asenteissa sekä käyttäytymisessä on tapahtunut vähitellen uusiutumista. Sanottakoon esimerkiksi pandemian kielteisistä puolista mitä tahansa, sen toivoisi johtavan uuteen ympäristöajatteluun, jopa globaalisti.
Kaikkea jo tuhoutunutta emme enää voi pelastaa tai korvata. Mutta oikealla lainsäädännöllä, ympäristöpolitiikalla sekä koulutuksella voidaan luoda yhä uusia työllistäviä teknologioita.
Katse siis eteenpäin. Keskitetään kaikki voimat luonnonvaroista sen ihmiselle viimeisen ja ainoan tarpeellisen, eli puhtaan veden turvaksi.
