Suomen kielen anagrammeja, eli samoista kirjaimista muodostettuja uusia sanoja, on melko helppo muodostaa. Yllä on yksi esimerkki. Melkein samaan luokkaan voisi lukea sanat ”strategia” ja ”tragedia”. Niiden äänteellinen yhteys sisältää toki monia salamerkityksiä.
Tämä sanoilla kikkailu saa vakavamman sävyn, ken kurkkaisee niiden merkitysten taakse. Molemmissa esimerkeissä toinen sana edellyttää jonkinasteista ennalta suunnittelua. Toinen sana liittyy taas syy-seuraussuhteen väistämättömyyteen.
Suomi on viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana siirtynyt lupaavasta palveluyhteiskunnasta itsepalveluyhteiskunnaksi. Lempäälän kunta on siitä hyvä esimerkki, joskaan ei mikään poikkeus. Keskittämisen, digitaalitekniikan ja varsinkin näitä kehityssuuntia ruokkivan monomaanisen ideaalisäästämisen jälki näkyy jokapäiväisissä palveluissa. Tarkemmin määritellen kyse on henkilökohtaisten yksilöpalvelujen kaikkoamisesta yhä kauemmas tavallisen ihmisen ulottuvilta.
Esimerkkejä, jotka kaikki tiettyyn ikään ehtineet tunnistavat: pankit ovat siirtäneet toimintansa ja henkilökohtaisen palvelunsa monen teknisen ja henkisenkin lukon taakse. Muutoksia on perusteltu edellä mainituilla säästö- ja kannattavuussyillä kustannuksia säästäen, mutta asiakasta silti laskuttaen. Vakuutusyhtiöillä on ollut hyvin samankaltainen kehitys ja asiakasasiointi on yhä kauempana ja konttorit keskittyneet suuriin asutuskeskuksiin. Huoltoasemilla ja kaupassa sinä itse olet ollut jo pitkään ja kohta ainoa asiakaspalvelijasi. Taloudellisista strategioista on usealle kuluttajalle muodostunut vähitellen henkilökohtainen tragedia.
Julkinen sektori ei pääse yhtään vähemmällä kritiikillä. Sitä ajattelisi, että verorahoilleen pitäisi ainakin saada vastinetta voittoa tavoittelemattomalta sektorilta. Missä siis ovat Poliisin ja KELAn sekä verotoimiston ennen kunnassa sijainneet toimipisteet? VR:n asiakaspalvelut hävisivät aseman seudulta yksi toisensa jälkeen. Vain automaatti jäi kaadettavaksi – kenties huonontuneen palvelun palautteen merkkinä? Lempäälä voi siis aiemmin käytössä olleen sloganinsa mukaan olla lähellä, mutta julkisetkaan asiakaspalvelut eivät enää ole.
Samalla kun palvelut kaikkoavat sekä osittain huononevat itsepalveluvaateen myötä, vakituisia palvelutyöpaikkoja on yhä vähemmän. Säästöt, joilla palveluverkon harvenemista hyvin usein perustellaan, eivät näy niiden kuluttajien kukkarossa.
Itsepalvelulla on näet oma piilohintansa. Yksi niistä on aikasyöppö palveluja odottaessa tai niiden luo hankkiutuessa, mikä aiheuttaa paljon välttämätöntä, mutta ekologisesti kriittistä matkustelua. Kaikilla ei ole edes mahdollisuutta päästä palvelujen ääreen monistakin eri syistä ja ne jäävät siten saamatta. Nämä yksilöiden itsepalvelun ongelmat hukkuvat johonkin ”yleisen edun” ja ”vääjäämättömän kehityksen” mantramoolokin kitaan.
Panikoida siis vai kapinoida? Panikointi vain pahentaa, koska se estää johdonmukaisen ajattelun. Kapinoikaamme siis vihdoin tätä itsepalvelujen suossa tarpomista vastaan! Kyllä minä mieluummin vien kenkäni jatkossa Lempäälän suutarille ja neuvottelen hänen kanssaan niiden kohtalosta henkilökohtaisesti. Siinä vasta ihminen ja kuluttaja-asiakas tuntee, että Lempäälä on lähellä. – Tai ainakin tämä kelpo suutarimme on.
Kommentointi on suljettu.