Sirkku Peltolan Koiran morsiamet räväyttää tämän ajan tuuliajolla olevat ihmispolot näkyviksi. Suomalaisten kansantaudiksi asti äitynyt yksinäisyys saa herättävät kasvot. Siinä, missä oman itsensä korostamisesta on tullut pinttynyt tapa, yhteisöllisyyttä ja rakkautta janoava ihminen on katoava luonnonvara. Saavuttamaton rakkaus sairastuttaa, nujertaa ja lopulta kuolettaa. Veri on edelleen vettä sakeampaa – sisaruuden ja veljeyden siteitä eivät mitkään maailman voimat tukahduta. Näytelmäkirjailija kuvaa tarkasti ihmiselon ja -suhteiden viidakkoa. Hänen kielensä on rehevää ja terävää. Näyttelijät Sari Mällinen, Teija Auvinen ja Saska Pulkkinen tuovat Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterin näyttämölle riipaisevan mutta lohdullisen ihmissuhteita kuvaavan sommelon.
Koiran morsiamet -näytelmälle irtoaa täydet kymmenen pistettä.
Vietämme parhaillaan eläinten viikkoa. Sanotaan, että koira on ihmisen paras ystävä. Tässä näytelmässä ilmielävä hauva sylitetään estradille. Sillä on merkittävä rooli niin ihmisten yhdistäjänä kuin hellyyden kohteena. Oikea koira Lilynä on perusteltu ja älykäs veto ohjaajalta. Sanomaa vahvisti se, että koira on rotujen rotujen koira.
Sirkku Peltola on saanut kymmenillä kirjoittamillaan näytelmillä jo sädekehän päänsä ympärille. Keskiviikkoiltana kantaesityksensä saanut Koiran morsiamet kirkastuttaa entisestään tekijänsä auraa. Peltolan 30. näytelmä paketoi ajankuvan maailmastamme, jossa vahvat ihmiset voivat hyvin – tai ainakin siltä näyttää – ja heikot sortuvat elämän polulla. Kansakunta sairastaa yksinäisyyttä. Aito rakkaus on monelle saavuttamattomissa. Yhteisöjen ja yhteiskunnan verkostoissa on liian suuret silmäkoot, ja ihmisiä tipahtelee tukirakenteiden ulottumattomiin.
Peltola tunnetaan sanan säilän mestarina. Koiran morsiamet -trillerin jokainen sana on vakavasti harkittu. Jo näytelmän avaavat Valman monologit rakentuvat taitavasti asetetuista sanoista, joista koostuvat lauseet toinen toisensa perään muodostavat tykityksen, joka osuu ja uppoaa katsojaan.
Peltola nivoo Koiran morsiamiin tukun merkittäviä ja ajankohtaisia teemoja. Ne ovat kuin teesejä, joista ihmiskunnan olisi osattava ottaa opikseen. Hän ei saarnaa kuolettavasti, vaan kirjoittajan keinovalikoima suosii armollisesti, uskollisesti ja vastuullisesti totuuden viljelyä. Asioilla ja ilmiöillä on oikeat nimet.
Koiran morsiamet ei päästä katsojaansa helpolla. Peltola on luonut ihmisistään vuoron perään heikkoja ja voimakkaita, hauraita ja kestäviä sekä häviäjiä ja voittajia. Hän ei turvaudu stereotyyppeihin. Niin Valman kuin Tulikin persoonat tarjoavat ajateltavaa niin reppanoille kuin selviytyjillekin. Näytelmän henkilöasetelmat todistavat, miten vaikeita yhteiskunnan rattailta tipahtaneiden ja elämän syrjässä tiukasti kiinni olevien on löytää yhteinen kieli. Eri ääripäihin kuuluvien ihmisten dialogi on liki mahdoton. Kun toinen puhuu seipäästä, niin toinen puhuu tapinreiästä.
Peltola ansaitsee kiitettävän arvosanan myös ohjaustyöstään. Oikeiden ja kuviteltujen henkilöiden maailma on hyvin todenmukainen. Kerrostalolähiössä on niin monta ihmistarinaa kuin on asuntojakin. Jokaisen ikkunan ja oven takana on jokin Korhonen, Virtanen, Mäkinen, Nieminen, Hämäläinen tai Heikkinen.
Luonto, etenkin metsät puineen nostetaan niille kuuluvaan arvoon. Suomalaiset ovat kautta aikojen juosseet metsiin ja piiloutuneet korpiin. Halaamme puita voimistuaksemme.
Linnut saavat näytelmässä keskeisen sijan. Kerrassaan neronväläys piilee siinä, että Tulikki turvautuu soivaan lintukirjaan. Siivekkäiden visertely on mannaa ihmisen korville.
Onneksi on Mällinen ja Auvinen
Sirkku Peltolan Koiran morsiamet ei päästä roolihenkilöitä helpolla. Näiden näyttelijöiden on pitänyt jaksaa ja malttaa viihtyä käsikirjoituksen parissa niin pitkään ja uppoutuneesti, että he ovat ymmärtäneet ja sisäistäneet pienimmänkin Peltolan nyanssin. Niitä on paljon.
Peltolan kieli haastaa. Tämän tulikokeen selvittävät kunniakkaasti kaikki kolme näyttelijää Sari Mällinen, Teija Auvinen sekä Saska Pulkkinen.
Valman rooli on kuin räätälöity Sari Mälliselle. Tampereen Työväen Teatteri on toiminut fiksusti, kun se on kutsunut vaativia elokuva- ja teatterirooleja tehneen mestarin riveihinsä.
Mällisen harteilla on erittäin iso vastuu koko näytelmän onnistumisesta. Hän lunastaa odotukset ja ottaa suvereenisti voiton kotiin.
Mällinen eläytyy sydäntä särkevällä tavalla osaan, jossa ihmisen karuna kohtalona on saavuttamaton, yksipuolinen kiintymys ja rakkaus. Kun näet, miten hänen esittämänsä Valma piehtaroi sydänsuruissaan, tunnet luissasi ja ytimissäsi vastarakkaudettomuuden viiltävät kivut. Mällisen Valma näyttää katsojille konkreettisesti valheellisen ja vääristyneen illuusion siitä, miten sokeasti rakastunut näkee lumoutumisensa kohteen. Valman tarina on hyvä opetus siitä, ettei ketään voi manipuloida rakastamaan toista.
Mällinen ansaitsee bravo-huudot suorituksestaan.
Teija Auvinen Tulikkina johdattaa katsojat syrjäytyneen ihmisen armottomaan maailmaan. Elämä kipristyy neljän seinän sisälle, jossa sohvan nurkka tarjoaa syliään. Tässä kutistuneessa todellisuudessa olisi jaksettava olla hyperaktiivinen kansalainen, yhteiskunnan hyödyllinen jäsen.
Auvisen roolisuoritus karisuttaa loputkin rippeet harhasta, että yhteiskunnan ulkopuolella elävän ihmisen arki olisi herkkua – siksi ei voi laskea sisaren kotiin noutamaa tonnikalasäilykepurnukkaa. Auvisen Tulikki on menettänyt kontaktinsa muihin ihmisiin. Hän jopa pelkää lajitovereidensa kohtaamista. Ystävystyminen on vaikeaa. Sosiaaliset muurit kohoavat niin korkealle, ettei niiden ylittämisestä ole pienintäkään toivoa. Masennus on jokapäiväinen olotila. Taloudelliset murheet vielä riesana. Ongelmat kasassa, johon aurinko ei paista.
Mutta toinen näytös tuo yllättävän käänteen…
Saska Pulkkisen Andylla on määrällisesti vähäisempi rooli kuin Mällisen Valmalla ja Auvisen Tulikkilla. Andyn osassa menestyminen muodostuu kokoavaksi palaseksi tässä kupletissa. Pulkkinen antaa terhakasti kasvot nuorukaiselle, joka ei jaksa viedä opintojaan maaliin ja joka myös hirttäytyy ihmissuhteeseensa. Hänen mielenkiintonsa kohdistuu näyttelijättäreen, jonka narsismi on lyömätön.
Mällinen, Auvinen ja Pulkkinen kolmikkona vastaavat siitä, että Koiran morsiamet -näytelmän ihmiskohtalot ovat juuri niin autenttisia kuin ne ovat. He näyttävät päin naamaa, mitä tarkoittaa tappava yksinäisyys, osattomuus yhteisöstä ja yhteiskunnasta tai vastakaiuton rakkaus.
Veri on verta sakeampaa. Tämä vanha viisaus tulee jälleen kerran todistetuksi.
Puvustus ja lavastus kohdillaan
Tekninen toteutus viimeistelee Koiran morsiamet -näytelmän koskettavuuden.
Hannu Lindholmin suunnittelemat lavasteet johdattelevat katsojat niihin pirullisiin helvetteihin, jotka ihminen voi kohdata niin kylmillä kaduilla kuin tyhjyyttä ja yksinäisyyttä huutavissa kerrostalohuoneistoissa. Lindholmin metsä- ja puuratkaisut ovat lohduttavia.
Puvustus on tässä näytelmässä tärkeässä asemassa. Vaatteilla osoitetaan ihmisten arvo ja paikka yhteiskunnassa. Tuulipukukansa käy Lidlissä ja sillä selvä.
Kampauksien ja maskien tekijöille kuuluu iso kiitos. Heidän työnsä viimeistelee roolihahmojen todelliset kasvot.
Kellariteatteri on intiimi paikka. Tälle näytelmälle paikoista paras.
MATTI PULKKINEN
