Vanhuspalveluiden saamisen oikeus – Tehokkuusajattelu on tullut tavoitteeksi vanhuspalveluita kehitettäessä

Opiskeluaikoinani läänin silloinen sosiaalitarkastaja Eeva Salo painotti, että huolenpito vanhuksista on kunkin kunnan sivistyksen mittari.

Tulin Lempäälän kunnalliskodin johtajaksi v. 1969 ja jäin vanhuspalvelujohtajan virasta eläkkeelle v. 2006.

Olen siis nähnyt pitkän taipaleen vanhuspalveluiden kehittymisestä Lempäälässä. Miten kunnan vanhuspalvelut ja Ehtookodon palvelutalo yhdessä olivat maassamme opintokäyntien kohteena, malliesimerkkeinä koko Suomen vanhuspalveluita kehitettäessä. Näin uskallan sanoa.

Vanhusta arvostettiin elämäntyönsä tehneenä arvokkaana ihmisenä. Vanhustyötä kehitettiin asiakaslähtöisesti joustavia, toinen toisiinsa kytkeytyviä palveluketjuja kehittäen. Omaisia tuettiin ei vain omaishoidon rahallista tukea tarjoten vaan monella tapaa kuunnellen ja tukien arjessa jaksamista.

Missä nyt mennään? Tehokkuusajattelu on tullut tavoitteeksi vanhuspalveluita kehitettäessä. Palvelutarpeen arvioinnissa käytettäviä pisteytyksiä on tiukennettu ja se on lisännyt kotona asumisessa olevien huonokuntoisten ihmisten määrää.

Pisteytykset näkyvät myös palveluasumiseen sijoittumisessa, entistä harvempi pääsee esimerkiksi Ehtookodon palveluasumisen piiriin juuri tämän vuoksi. Kotihoidossa on keskitytty eniten palveluja tarvitsevien kohdalle, mutta mitä tapahtuu heille, joilla jo alkanut palveluntarve on havaittu, mutta jotka eivät mahdu kiristyneisiin mittareihin, joiden kautta palvelut myönnetään!

Edellinen heijastuu omaisiaan hoitavien työmäärään, jota nyt korona aika on lisää kuormittanut. Enkä nyt puhu vain omaishoitajien tunnuksen saaneista vaan kaikista heistä, jotka hoitavat omaisiaan; he unohtuvat keskusteluista.

Mikä on kunnan henki? Mistä se syntyy? Nyt henki tuntuu kovalle, syrjäyttävälle ja loukkaavalle. Olen elämäni puolustanut heikomman osaa ja teen sen hamaan loppuun saakka.

 

Maikki Hämäläinen-Ylikahri

vanhustyön johtaja emerita, sosiaalineuvos