Tuttu tilanne. Käteen osuu kotiin hankittu matkamuisto, mutta enää ei saa läheskään aina mieleen palautettua, mistähän ja koska se tai tuo kuva tai myöhemmin nautittavaksi aiottu on hankittu. Kivaa oli, mutta keiden kanssa oltiin juuri sillä kertaa reissussa?
Ahkerasti ulkomaan matkoja tekevältä toimittaja-kirjailija Ritva Mäkelältä eivät kohteena kulloinkin olevat maat ja valuutat pääse unohtumaan. Kuvat ja muistot ovat kovien kansien välissä. Mäkelä tekee jo matkan päällä reissuistaan päiväkirjamerkintöjä, joista hän on nyt koostanut järjestyksessään toisen matkakirjansa Länttä ja Eurooppaa. Kyseinen jatko-osa keskittyy Mäkelän ulkomaanmatkoihin vuodesta 2001 lähes tähän päivään. Ensimmäinen matkakirja, 12 vuotta sitten ilmestynyt Kaukokaipuun kutsu kattoi reissut pikkutyttönä tehdyistä matkoista vuosituhannen vaihteeseen.
Sujuvasti unkaria puhuva Mäkelä on vieraillut sukulaiskansan parissa runsaat 40 kertaa, ja Unkarin matkoista kertovat matkakertomukset ovat oikeutetusti kunniapaikalla heti kirjan alussa. Niitä on kolmannes koko kirjasta. Automatkat sekä Pirkkalasta ja muualta Suomesta operoivat halpalentoyhtiöt ovat tuoneet Mäkelälle Euroopan kulttuurikohteet ja muut kaupungit tutuiksi, mutta Unkari-muistelot ovat nojatuolimatkaajalle eksoottisuudessaan teoksen kiinnostavinta antia kuten esimerkiksi huomio vierailulta Unkarin rajan pinnassa pienessä transilvanialaisessa kylässä vuonna 2001:
”Pienessä kylässä oli peräti kolme kirkkoa: reformoitu, katolinen ja ortodoksinen. Tutustuimme katoliseen pappiin, jonka totesimme olevan vakituinen vieras pormestarin talossa. Ilmeisesti Romania oli siihen aikaan kaukana Vatikaanin valvovan silmän alta, sillä tämän papin elämäntavat eivät välttämättä vastanneet katolisia normeja. Aamuisin hän poikkesi pormestarin taloon nauttimaan neljä viisi lasillista konjakkia ennen päivän töiden alkua. Hänellä oli ilmeisesti jotain meneillään talon tyttären kanssa, sillä kerran he joutuivat illan pimeydessä vahingossa taskulamppuni valokeilaan, mutta irtaantuivat nopeasti toisistaan.
Eräänä iltana pappi kutsui meidät kotiinsa, ja se olikin tosi vauhdikas ilta. Hän oli laittanut pöydän koreaksi, varsinkin juomapuolta oli runsaasti. Kysyin, oliko illan anti kirkkoviiniä, eikä hän lainkaan epäröinyt vastata myöntävästi. Isännän ääni vain alkoi illan kuluessa kohota kimakaksi eikä hän lopulta enää ollut kovin miellyttävää seuraa.”
Tapolcassa kuin kotonaan
Omatoimimatkoilta ja organisoidummiltakin reissuilta Mäkelä kertoo usein pieniäkin yksityiskohtia säätilaa, oma terveydentilaa, hintatasoa, hissin kokoa ja näyteikkunassa näkyvää mainosta myöten. Luonnollisesti Mäkelän omat kiinnostuksen kohteet tulevat lukijalle tutuksi; kirjassa on tarkkaa kuvausta niin kulttuuritapahtumista kuin ruokapöydän antimista. Mäkelä ei ole mikään satunnainen matkailija. Matkat on valmisteltu hyvin etukäteen ja matkaohjelmat ovat monipuolisia: hän on osallistunut reissuillaan niin viinin kuin appelsiinien poimintaan – ja on Pyhän Birgitan jalanjälkiä mieluusti samoava Mäkelä käynyt kahdesti katsomassa jalkapallopelin ja NHL-ottelunkin.
Suomalaisvieraiden paikan päällä valmistamat jouluruuat saavat hyvän vastaanoton, viinikellareissa kierrellään ja paikallisiin tapoihin tutustutaan. Lempäälän unkarilainen ystävyyskaupunki Tapolca on teoksessa esillä sananmukaisesti ystävällismielisten ihmisten kohtaamispaikkana. Milloin yksityishenkilönä, milloin Suomi-Unkari -seuran aktiivina kielikurssilaisena tai Lempäälän kulttuuritapahtumat ry:n matkalaisena Unkariin saapunut Mäkelä puolisoineen saa paikan päältä aina sydämellisen ja vieraanvaraisen vastaanoton.
Mäkelä kertoo matkoistaan me-muodossa, sillä hänellä on reissuillaan mukana aina muitakin lempääläläisiä kuten yrittäjiä tai opistolaisia, lähes aina oma aviomies, leveästi kameralle valokuvissa hymyilevä Hannu Savolainen. Ritva Mäkelä omistaa kirjansa viime vuonna edesmenneelle puolisolleen. Voisi sanoa, että Mäkelä näyttäytyy runsaasti kuvitetussa, omakohtaisessa matkakirjassaan rakkaidensa kanssa naisen selvästi rakkaiksi kokemissaan kohteissa.
Vastavuoroisuus ja kanssakäymisen aitous viestii myös kauas pyrkivästä ja selvästi perille päässeestä kirjoittajasta itsestään: sitä niittää, mitä kylvää.
Mahtaako Mäkelä kirjoittaa seuraavan ”matkakirjansa” Lempäälässä emännöimistään ulkomaanvieraista? Lukijaa voisi kiinnostaa, mitä ulkomaan elävät ovat suomalaisista ja varsinkin Lempäälästä mieltä.
