Himminpolun kerrostalon väestönsuojassa istuu joukko hyväntuulisia ja nauravaisia naisia. Meneillään on Kaarina Lepistön kolmen päivän posliininmaalauskurssi. Työn alla on ainakin kahvikuppeihin värikkäitä neliöitä ja mukeihin Nalle Puh-kirjojen hahmokaartia. Töitä on yhtä monta kuin persoonallisuuksia kurssilla. Tekijöille on tärkeää, että jokainen valmistuva työ on uniikki. Pohjaan maalataan tekijän nimi ja joskus myös pieni mietelause tiskaajan iloksi.
Viisitoista vuotta posliininmaalausta harrastanut Sisko Laurila pitää suuritöisistä maalausprojekteista. Vanhasta joululehdestä löytyneen tamperelaisen taiteilijan maalaus kestää valmistua useamman kuukauden. Laurila kertoo ihailleensa posliininmaalaustöitä aina ja jäätyään eläkkeelle käsityönopettajan ammatista hänellä oli vihdoin aikaa tulla Lepistön posliininmaalauskouluun.
– Oikein odotin eläkkeellepääsyä, että pääsen tänne, Laurila sanoo hymyillen.
Kolmenkymmenen vuoden jälkeen posliininmaalausharrastuksen uudelleen aloittanut Assi Viskari kertoo, ettei harrastus ennakkokäsityksistä huolimatta vaadi piirustustaitoa.
– Sitä oikein hämmästyy valmiita töitä katsoessaan, että olenko oikeasti pystynyt tekemään tuon näköistä.
Neljäkymmentä vuotta maalannut ja opettanut Lepistö kertoo posliininmaalauksen olevan muuttuva maailma, jossa on lukuisia eri tapoja ja tekniikoita tehdä asioita.
Kun posliininmaalaukselle antaa pikkusormen, se tuntuu vievän koko käden. Kurssilaiset kertovat, etteivät ulkomaanmatkatkaan ole enää entisiä silmän etsiessä jatkuvasti uusia ideoita seuraaviin maalaustöihin.
Maalaamistakin tärkeämmäksi kurssilaisten puheissa nousee ystävien ja mukavan ryhmän merkitys. Pienessä ryhmässä kaikki otetaan mukaan porukkaan ja opettajalle jää aikaa neuvoa jokaista.
–Tämä on maailman paras paikka, huudahtaa Marita Parkkonen.
Kenelle posliininmaalaus sitten sopii harrastukseksi? Kaikille, joilla on kaipaus tuottaa jotakin kaunista.
Kommentointi on suljettu.