Kuvissa ei kuulunut ennen vanhaan hymyillä. Juho Ilvangan jälkeläisiä tämän 80-vuotispäivillä Innilässä talvisodan aattona vuonna 1938. Kuva: Lempäälän koilliset kylät.
Kovin moni lempääläläinen on vieraillut virkistäytymässä Helsingintien takana, Kyynäröjärven ja Iso-Kausjärven välisellä kannaksella sijaitsevalla Uudentalon tilalla. Tilan yli satavuotias päärakennus on yhdistysten ja yksityishenkilöiden suosima vierailu- ja kokouspaikka. Tila on kunnan omistama ja viime vuodet Lempäälän seudun matkailuyhdistys ry:n isännöimä. Uunituore kyläkirja Lempäälän koilliset kylät palauttaa mieliin, että koivuidylli päätyi kunnalle konkurssihuutokaupasta.
Tiettömän taipaleen takana sijainnut talo oli alkuaan Ahtialan Hopan torppa, nimeltään Kyynärö. Kyynärön ensimmäinen torppari oli ”Härkä-Aatu” eli Halkolan Mätiköstä muuttanut Adolf Heikinpoika. Seuraavaksi torppariksi taloon tuli vuonna 1896 Vesilahdesta Kärkölän Anttilan lampuodin poika Kaarle Aleksi Kaarlenpoika (1858–1919). Perhe otti 1910-luvulla sukunimekseen Jokilaakso todennäköisesti maiden läpi Kyynäröstä Iso-Kausjärveen virranneen puron mukaan.
Elämä tiettömän taipaleen takana ei ollut helppoa. Talvella Kyynäröön kuljettiin jäätä pitkin ja metsätietä Rautasemasta. Kesällä kaikki kuljetukset piti hoitaa veneellä tai lautalla. Perille vievä tie valmistui vasta 1960-luvulla.
Talonpitoa jatkanut perheen poika Jalmari Jokilaakso asettui sittemmin Kausjärven rannalle metsänvartijaksi Rosenlewille. Valtio lunasti sotien jälkeen päätilan asutustarkoituksiin, koska se oli ns. kylmä tila. Samalla Kyynärö sai uuden nimen. Siitä tuli Uudentalon tila. Ensimmäinen siirtolaisperhe Uudentalon tilalla oli 1950-luvun puolivälistä Sakkolasta tullut Matti Pohjalaisen perhe. Kun perhe muuttivat Kuljuun 1950-60 -lukujen taitteessa, tilan osti karjalaistaustainen Olga Hätönen miehensä ja poikansa kanssa. He rakennuttivat yhdessä metsänomistajien kanssa tien sekä tilalle uuden, ison navettarakennuksen.
Hävittyään riita-asian umpikuistin rakennuttamisesta Olga Hätönen ei selvinnyt oikeuden määräämistä korvauksista, ja Uudentalon tila meni pakkohuutokauppaan. Liikemies ehti huutaa tilan, mutta Lempäälän kunta käytti samoihin aikoihin lakiin tullutta etuosto-oikeuttaan. Uudentalon tila päätyi kunnan omistukseen. Kunta luovutti sen – Patentti- ja rekisterihallituksen lakkautuslistalla nyt olevan – Kausjärven lomavirkistysyhdistyksen hallintaan. Nykyisin paikka on Lempäälän Seudun Matkailuyhdistyksen hallinnassa.
”Lempäälän koilliset kylät” -kyläkirjan
julkistamiskuvassa keskellä Ritva Mäkelä, ja muut vasemmalta Riikka Piironen, Juha Kuisma, Jari Lehtinen ja Reijo Fredriksson. Tekijöistä puuttuu Marjo Ristilä-Toikka. Kuva: Annele Matintupa
Lauantaina 26. marraskuuta julkistettiin Lastusten koululla Lastusten, Ahtialan, Laasonportin ja Pyörönmaan alueet kattava kyläkirja Lempäälän koilliset kylät. Kyliä ja alueita laajan alueen kattavaan 400-sivuiseen ja puolitoistakiloiseen järkäleeseen on mahdutettu peräti 11: Ahtiala, Uuhiniitty, Rautasema, Suojala, Laasonportti, Vatsoila, Lastusten kartano, kuivattu Tervajärvi, Lastustenkulma, Tikinmaa ja Pyörönmaa.
Sopivasti joulumyyntiin valmistunut lukupaketti on kirjan toimittaneen Ritva Mäkelän mukaan 12:s ja hänen mukaansa samalla todennäköisesti myös viimeinen Lempäälän kylistä kertova historiikki à la Mäkelä. Muista osista Lempäälää on jo omat historiikkinsa.
Kirja on syntynyt usean kirjoittajan muodostaman joukkueen hedelmällisen yhteistyön projektina. Usean jo olemassa olleen kirjahankkeen yhdistäneessä kirjatyöryhmässä olivat Mäkelän lisäksi Juha Kuisma, Reijo Fredriksson, Jari Lehtinen, Riikka Piironen ja Marjo Ristilä-Toikka.
Tietoja kirjaan on kerätty pitkään ja pieteetillä. Koska myös alueen entisiä ja nykyisiä asukkaita on haastateltu ja tietoa käyty keräämässä ahkerasti ovelta ovelle, lukemistossa kuuluu tekotavasta johtuen tavallisen kyläläisen ääni ja muistelmallinen näkökulma. Aika kuluu rattoisasti yksilön tasolle kurkottavan teoksen äärellä, josta putkahtelee runsaasti tuttuja nimiä ja edelleen paikkakunnalla vaikuttavia sukuja.
On taloja, tiloja ja kartanoita. Kirja tallettaa mittavasti muutoin unohtuvaa paikallistietoa ja -historiaa ja kiinnittää lempääläläislukijansa kotiseutuunsa. Teos on monipuolinen katsaus koko Lempäälänkin historiaan aina muinaisaikoja myöten. Valtava kuva-aineisto elävöittää lukukokemusta.
Kirjasta voi ammentaa jopa kulttuurihistoriaa. Kiehtovaa luettavaa on eritoten kadonneen emokylän Vatsoilan tarina. Tai Kuisman tarinointi pääsiäisuhreista. Historiateksessa kurkistetaan myös nykyaikaan. Uusinta uutta edustaa Laasonportin syntytarina ja vuonna 2000 avattu uusi moottoritielinjaus.
Puutteitakin on. Vaikka metodina on ollut vanhojen aikojen aina yksilötasolle ulottuva muistelu, sota-ajat on kuitattu lähinnä maininnanomaisesti. Vuoden 1918 tapahtumat on jätetty lähestulkoon kokonaan kirjasta pois. Syynä on se, että Lempäälä-Seura aikoo julkaista vuonna 2017 täydennetyn painoksen 15 vuotta sitten ilmestyneestä Lempäälän vuosi 1918 -teoksesta, jonka aineistoon on jälkeenpäin saatu paljon uutta lisätietoa. Jään mielenkiinnolla odottamaan.
Sitä ennen tämän opuksen anekdooteissa riittää sulateltavaa.
Lempäälän ja Kangasalan rajalla aivan itäisimmässä osaa kuntaa on rajassa Rutajärven kohdalla jännä terävälinjainen mutka Kangasalan suuntaan. Toivo Nääjärven ja Simo Lembergin kuulemien kertomusten mukaan rajan työntyminen pitkälle kohden Pirkkalaa johtuu siitä, että Pietari Brahe putosi 1600-luvulla Varkaanojaan nykyisellä Savontiellä. Syynä oli se, että kangasalalaisten ylläpidossa ollut silta sortui ylittämässä olleen Pietari Brahen alta. Brahe suuttui laiminlyönnistä ja määräsi, että pitäjien välistä rajaa oli rangaistukseksi ja opetukseksi siirrettävä Kangasalan puolelle niin kauaksi, että Kangasalan kirkon torni näkyi.
Koillisten kylien alueella asui aikoinaan aatelinenkin, yksi ja ainoa. Kustaa III aateloi Vatsoila Paltun talon omistaneen ja laivastossa upseerina palvelleen, Lempäälän pitäjänapulaisen pojan Henrik Johan Justanderin (1733–1809) vuonna 1772. Hänestä tuli vaikutusvaltaisen Standerskjöld-suvun kantaisä. Sama suku omisti 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa Laukon kartanoa ollen kuuluisien Laukon torpparihäätöjen toimeenpanija.
Kirjasta ei löydy todistusta, että Lastusen kartano olisi profiloitunut vastaavasti. Lastusten kartanon isäntä Birger Kingelista (1916–2015) on kaskuja ja talvisodan rintamalle sijoittuva tarina vertaansa vailla olevasta pistooliammunnasta. Hän päästää vaikeasti haavoittuneena itselataavalla palveluspistoolillaan päiviltä kokonaisen vihollispartion.
En tiennyt entuudestaan sitäkään, että eduskunnan puhemies Riitta Uosukainen (kok.) oli evakkona käynyt Lastusten koulua.
Helsingin Sanomat on esillä pariinkiin otteeseen. Kirjassa on maininta Helsingin Sanomien vuosituhannen vaihteessa julkaisemasta kuukausiliitteessään, jossa oli Juha Kuisman juttu tuhatvuotisesta Lastusten kylästä. Artikkelissa edettiin yksityisestä yleiseen sijoittaen yksi hämäläiskylä maailmanhistorian pyörteisiin. Yhden suvun kautta perinteen vaalimista lähestyy kirjassa myös Helsingin Sanomien nykyinen vastaava päätoimittaja Kaius Niemi. Hänen isoisoisoisänsä oli Matti Juhonpoika Niemi, joka muutti vuonna 1887 Vesilahdelta Lastusten kylään torppariksi. Niemen tila Joensuuntien varressa on edelleen suvun hallussa kulttuurihistoriallisesta arvokkaan kohteena Lastustentien alueella.
Ahtialan takamailla Rautasemassa on syntynyt jäljittelemättömän kauniita suomalaisia suosikkikappaleita. Melodisesta manserockistaan tunnettu yhä edelleen keikkaileva Kaseva-yhtye on käyttänyt treenikämppänään ja tukikohtanaan Ahtialan ja Rautaseman välimaastossa lähellä Nääjärveä Kirjasteentien päässä olevaa Kirjaste-taloa, Jokelan perheen kesäpaikkaa. Mikko Jokela teki monta kappaletta Kirjasteen pihassa. Esimerkiksi Joku jota rakastan -kappale on syntynyt pihassa kivellä istuen. Se ja monta muuta Kaseva-klassikkoa on mahdollista kuulla Lempäälässä ensi vuoden puolella 4. helmikuuta, kun bändi heittää keikan Piippo-keskuksessa.
Viimeisimmät kommentit