Mummi muistelee sota-ajan lapsuuttaan

Kirjoittaja poseeraa 12-vuotiaana kesällä 1942 Nurmikki-lehmän kanssa. Kuva: Heini Mäenpään kotialbumi

Vaikka olinkin 9-vuotias tyttönen, kun talvisota alkoi, on minullakin paljon muistoja sodasta. Oli alkusyksy 1939. Oli ollut kaikkein ihanin kesä, mitä muistan. Naapurissamme oli iso nuorisoseurantalo. Elokuun lopussa sinne tuotiin paljon sotilaita. Heitä opetettiin mahdollista sotaa varten. Ampumista ei kuitenkaan kuulunut.

Meillä oli radio, ja siitä oli seurauksena, että sotilaita alkoi kerääntyä meille kuuntelemaan radiosta uutisia. Kuuntelin heidän juttujaan, ja pelko hiipi minuun, vaikka en heidän puheistaan paljon ymmärtänyt enkä ymmärtänyt, millaista sota voisi olla. Sitten sotilaat yhtäkkiä lähtivät pois, varmaankin itärajaa kohti, niin ajattelimme.

Aina puhuttiin uhkaavasta sodasta. Jo alkusyksystä alettiin puhua, että jos sota tulee, monet elintarvikkeet loppuvat, ensimmäisinä ulkomailta tuodut. Kaikille tehtiin valtion elintarvikekortit, jotta kaikille kansalaisille riittäisi pieni määräosansa. Muutenkin alettiin siviilissä varustautua. Perustettiin uusia ompeluseuroja, niissä kudottiin pässinpökkimästä villalangasta sukkia, kintaita ja kypäränsuojuksia rintamalle menneille miehille.

Minäkin olin siellä tätien mukana opettelemassa kutomista. Sitten tehtiin sotilaille monen monta pakettia, jossa luki tuntemattomalle sotilaalle. Siihen laitettiin sukkien lisäksi jotakin hyvää syötävää ja kirje, josta löytyi lähettäjän nimi osoitteineen. Joskus saatiin vastauksiakin.

 

Kun opettajamme oli lähtenyt sotaharjoituksiin, meillä oli koulusta lomaa. Marraskuun viimeisenä päivänä olimme siskoni kanssa ulkona kelkkailemassa, kun maa alkoi täristä ja kuului kuin ukkosen jyrinää. Juoksin sisään kertomaan äidille. Hän avasi radion, mutta sieltä ei kuulunut mitään. Aavistimme, että sota oli  syttynyt.

Vasta pitkän ajan kuluttua kuulimme, että Lahden radioasema oli joutunut lentohyökkäyksen kohteeksi. Helsinkiäkin oli pommitettu. Koko maahan oli määrätty pommitusten välttämiseksi pimennys: valoa ei saanut näkyä mistään, ei edes ikkunanraoista. Piti olla pimennysverhot. Ei ollut ainuttakaan katulamppua tietä valaisemassa.

Joka ilta kuunneltiin uutiset tarkkaan ja luettiin sanomalehdet. Päivällä näimme usein viholliskoneiden tulevan suuressa ryhmässä. Muistan, että kerran laskimme 70:een asti. Ne olivat kuitenkin niin korkealla, että uskalsimme olla ulkona. Pienempiä koneita ja pommeja pudotettiin myös meidän pieneen kyläämme.

Eräänä aamuna isäni lähti kylälle asioita toimittamaan. Yhtäkkiä pieni lentokone laskeutui alemmas ja pudotti pienehkön pommin. Isä juoksi läheisen mökin seinustalle suojaan ajoissa ja säilyi. Mökki hajosi, ja hetken kulutta sieltä kasasta kömpi ulos vanha mies, postinkantajamme ja kanoja lentäen ja rääkyen. Kaikki olivat nokisia ja säikähtäneitä mutta muuten kunnossa.

 

Kirjoittaja pitää heinätöissä kahvitaukoa äitinsä ja tätinsä kanssa kesällä 1943. Kuva: Heini Mäenpään kotialbumi

Vanha ja sairas isäni osallistui kotirintamalla väestönsuojelutehtäviin: öisin piti valvoa rautatiesiltaa, ettei se hajoaisi varsinkin silloin, kun vihollinen oli pudottanut desantteja metsiin. Ne saattoivat kulkea missä vain ja tehdä vahinkoa. Marjametsään eivät monet enää uskaltaneet mennä desanttien pelossa.

Venäläisen sotilaan kanssa jouduttiin tekemisiin myöhemmin. Me söimmekin pitkään samassa pöydässä ja työskentelimme yhdessä pellolla. Hän tuli venäläisessä risaisessa asussaan pienipiippainen punatähtinen lakki päässään. Valtio antoi heitä vankileiriltä maataloustöihin. Meillä apu oli kovin tarpeen, sillä isä oli loukkaantunut ja makasi sairaalassa.

Käytännön vaikeus oli, mistä saada vaatteet isokokoiselle miehelle, kun isä oli pieni. Jostakin nekin saatiin.

Siinä olikin sitten tekemistä, miten me pienet tytöt pärjäsimme tuon jättiläisen kanssa, kun hän nosti valtavan heinäsatsin meille ladossa vastaanottaville. Syksyllä tuli tieto, että vanki on vietävä takaisin Nastolan vankileirille. Kyynelet tippuivat Alexin aamupuurolautaselle. Minä lähdin häntä saattamaan linja-autolla. Oli täysi hiljaisuus. Satoi vettä.

 

Oli silloin sota-aikana jotakin hauskaakin ja lapsille sopivampaa työtä: oli ”Nuorten talkoot” koko maassa. Kun kaikesta oli pulaa, kerättiin kaikkea mahdollista: pulloja, paperia, käpyjä, risuja, vaatteita, vadelmanlehtiä, voikukan juuria ja tietysti marjoja ja pelloilta myös pudonneet tähkät. Työtä riitti.

Päivästä tuli pitkä, varsinkin jos oli joutunut nousemaan äidin kanssa lehmiä lypsämään aamulla viiden tienoissa.

Minulla oli oma kasvimaa ja sen kastelu hellekesänä oli raskasta vesien kuljetusta. Kaikkein kauheinta oli kotona teurastetun lehmän suolien puhdistaminen paljain käsin. Voi sitä hajua! Keittämällä niistä saatiin valkoista saippuaa, josta oli kova pula. Toinen suuri ihme oli, että opin kutomaan kankaita jopa polkusimillakin. Illalla merkittiin talkookirjaan, mitä oli tehty. Kirjat kerättiin määrätyn ajan kuluttua.

Eräänä päivänä tuli postissa kirje, jossa luvattiin palkinto nuorten talkoista. Se oli kuukauden matka Ruotsiin. 50 nuorta pääsi sinne. Silloin ei Suomesta Ruotsiin saanut matkustaa kuin erikoisluvalla. Tukholmassa meidät lastattiin kuorma-auton lavalle ja vietiin eri paikkoihin maaseudulle. Jouduin suurelle tilalle, jossa viljeltiin vihanneksia ja kitkettiin suuria peltoaukeita pitkä päivä. Se oli tosi raskasta, sillä oli harvinaisen kuuma kesä.

Ruokakin oli vähän huonoa. Pari opiskelijatyttöä oli sitä laittamassa, mutta eivät he oikein osanneet. Välillä se oli ”leipää ja piimää vaan” kuten lauloimme, kun emäntämme loikoivat aurinkoa ottaen ja tupakkaa poltellen.

Joskus saimme lainata polkupyöriä ja ajoimme Tukholmaan katsomaan kauppojen ikkunoita. Mitään ei raaskittu ostaa. Meidän palkkamme oli  kruunu päivässä, ehkä viisi vanhaa markkaa. Mutta ennen lähtöä oli kertynyt kuitenkin sen verran, että kävimme ostoksilla: takki, olkalaukku, kahvia ja suklaata kotiväellekin tuliaisiksi. Joku ystäväni pyysi tuomaan kamman, niitäkään ei ollut Suomen kaupoissa. Laivassa oli sentään ihana ruokapöytä.

 

Tässä on päätetty paikalla olleella joukolla ikuistaa kotipihalla talven 1941 ennätykselliset lumipenkat. Kirjoittaja kuvassa keskellä lapsista takimmaisena. Kuva: Heini Mäenpään kotilabumi

Syksyllä palasimme oppikouluun. Sota jatkui. Hälytyksiä oli usein yölläkin. Koulukotini oli vähän syrjässä Loviisan kaupungissa. Jos tuli hälytys yöllä, menimme kovallakin pakkasella läheiseen metsään seisomaan. Kerran katselimme kauan valtavaa tulimerta, kun Kotka paloi.

Sodan loppupäivinä olin kasvimaallani töissä, kun katseeni osui parin kilometrin päähän maantielle. Se oli täynnä kulkijoita: ihmisiä ja elämiä kävellen. Tulivat Karjalasta ja lähempääkin. Myöhemmin kuulin, että vihollinen etenee voimalla. Meidänkin pitäisi liittyä tuohon pakenevien jonoon.

Vihdoin tuli rauha, mutta se oli Suomelle raskas. Pakko siihen oli kuitenkin suostua.

Sodan seuraukset jatkuivat monta vuotta. Kauan haaveiltu ylioppilaslakkikaan ei ollut kunnon ainetta. Loviisasta ei oikeita isoja ruusujakaan saanut. Ne olivat pieniä kotimaassa kasvaneita. Opiskelu jatkui Helsingissä.

Ruokaa oli vaikea saada, asuntoja oli vähän, mutta ei jääty suremaan vaan ryhdyttiin jälleenrakennustöihin. Säilyihän sentään vapaus.

Koko maailma ihmetteli, miten Suomi selvisi suurista sotakorvauksista. Vielä tänäänkin sitä kunnioitetaan. TV:ssä näytettiin, että monessa maassa joku hieno rakennus on juhlavalaistu sinivalkoisin värein Suomen kunniaksi.

Nyt tilanne näyttää kuitenkin pahalta koko maailmassa, kun vääryys ja väkivalta lisääntyy kaikkialla. Mitä me voimme tehdä? Pysyä oikeassa linjassa Jumala puolellamme.

 

Raija Oksi (muistelut Ehtookodon itsenäisyysjuhlassa 4.12.2017)

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?
Monet artikkeleistamme ovat vain rekisteröityneille lukijoille. Luo tunnukset, niin pääset lukemaan enemmän. Rekisteröityminen on helppoa ja maksutonta.

Yksi kommentti

  1. Viljo

    Kyllä Venäjä olisi muuten vallannut Suomen mutta se halusi eroon karjalaisista .

    Vastaa

Kommentoi

XHTML: Voit käyttää näitä tägejä: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>