Viikon kesälomarupeamalla saa paljon – eikä siihen itse asiassa tarvitse viikkoakaan, sillä jo neljän päivän bussimatka Sakkolaan ja Käkisalmeen on avartava kokemus.
Näköjään suuressa itänaapurissa on syytä vierailla, vaikka sitten vain luovutetulla alueella, aina silloin tällöin ihan omin silmin toteamassa, millä mallilla maa makaa.
Vuoksen maisemissa on menty eteenpäin.
Venäjä on matkakohteena yhä vähintään eksoottinen, mutta on todettava, että kehitystä on tapahtunut. Ränsistyneitä tönöjä ei ole enää niin paljon kuin vielä jokunen vuosi sitten. Myös tiestön kunto on kohentunut. Autokanta on hyvä. Ja tärkeimpänä kaikesta: maisema on kaikin puolin siistiytynyt. Siltä ainakin turistin silmiin näyttää. Viipuria voi aidosti suositella matkakohteeksi.
Vaikkei itsellä omakohtaista kosketuspintaa Sakkolan seutuun olisikaan, kyllä Lempäälän-Vesilahden alueen asukkaana on paikallaan jo ihan uteliaisuussyistä käydä joskus katsomassa, millaisista maisemista seutukunnan evakot ja heidän jälkeläisensä ovat joutuneet tänne tulemaan ja asettumaan. Komeat ovat läänit ja metsät. Ei ihme, että läheisen, väkiluvultaan likimain Suomen kokoisen Pietarin asukkaista monilla on datšansa Suvannon kauniissa, entisissä suomalaismaisemissa.
Yllättävän vähän näyttäisi olevan teollista tuotantoa. Potentiaalia paljon runsaampaan ja suurimuotoisempaan maatalouden harjoittamiseenkin olisi. Kantoja ei valtion mäntymetsissä ainakaan tien viereen näy.
Kanssakäyminen venäläisväestön kanssa oli asiallista, vaikka moni matkalainen sukunsa entisillä kotikonnuilla vierailikin. Ei Karjalan kannasta enää takaisin haikailla.
