Vuosia sitten olin vähällä ajaa autokolarin, kun kolmion takaa kovalla vauhdilla tullut auto oli vähällä ajaa autoni kylkeen. Takapenkillä nukkui pieni lapseni. Vältin yhteentörmäyksen juuri ja juuri, eikä kenellekään onneksi sattunut mitään. Tilanteen jälkeen en pystynyt jatkamaan matkaa, vaan pysäytin autoni. Koko kehoni tärisi, hengitin syvään, ristin käteni ja kiitin luojaani. Kesti tovin ennen kuin pystyin taas ajamaan. Mitä minulle tapahtui? Oliko joku korkeampi voima kanssani vai vältinkö kolarin nopeiden reaktioideni ansiosta?
Vanhempieni siunaustilaisuudessa tunsin saman ihmeellisen voiman suuren suruni keskellä. Tunsin, että tästäkin selviän. Oliko kyse vahvasta luonteen lujuudesta vai uskosta johonkin korkeampaan? Sen tiedän, että kyse on jostakin hyvin henkilökohtaisesta asiasta, jonka vain minä tunnen.
Viime kirkkovaaleissa minut valittiin kirkkovaltuustoon ja kirkkoneuvostoon. Suostuessani ehdokkaaksi pohdin, että voinko olla ehdokkaana, vaikka perinteinen kirkon luoma uskonnollinen kuva ei oikein istu henkilökohtaiseen kuvaani. Korkealentoinen visioni on aina ollut halu tehdä työtä paremman maailman puolesta, rakentaa rauhaa, sekä edistää oikeudenmukaisuutta ja hyvinvointia. Koska nämä upeat arvot ovat yhtenevät kirkon arvojen kanssa, päättelin sopivani luottamustehtävään. Tähän mennessä kokemukseni on ollut pelkästään myönteinen. Aluksi pelkäsin, että uskontoa tuputetaan, mutta niin ei ole käynyt. Kokoukset ovat samanlaisia kuin joka paikassa muullakin. Jouduinkin pohtimaan, miksi ihmeessä minulla oli sellainen käsitys, että Jumalaan uskovat ihmiset olisivat jotenkin erilaisia.
Yllätyin kuinka hyvin virkamiehet, papit ja kirkkoherrat elävät tätä päivää. Nykypäivänä kirkko on suurten muutosten keskellä ja kirkon tehtävä on aikojen kuluessa muuttunut. Maallistuminen on vahvaa ja kasvaa jatkuvasti. Jumalaan uskovien määrä on laskenut 2000-luvulla selkeästi ja osuus jatkaa laskuaan, kun siirrytään vanhemmista nuorempiin. Alta 20 % uskoo Jumalaan, mutta eri tavalla kuin kirkko opettaa. Alta 15 % väestöstä ei oikein tiedä, ja loput eivät usko tai epäilevät. Toisen tutkimuksen mukaan yli 80 % maailman väestöstä kuuluu johonkin uskonnolliseen yhteisöön, ja että lukumäärä on kasvussa.
Mutta mitä on oma uskoni? Tunnustan reilusti, että maailmassa on jotakin meitä suurempaa – jotakin, mitä en käsitä, eikä minun tarvitsekaan. Se jokin haluaa säilyttää salaisuutensa, mutta on ollut lähelläni niin vaikeina aikoina kuin onnen hetkinäkin. Yksi asia on kuitenkin varma: Elämä on lahja, se on ainutkertainen iloineen ja suruineen. Haluan kohdella elämääni rakkaudella.
Kirjoittaja on kirkkovaltuuston ja kirkkoneuvoston jäsen Tampereella
