Yksi Suomen huonoimmin ymmärretyistä instituutioista on tiekunta. Kuitenkin kyseessä on malliesimerkki pohjoismaisesta yhteiskunnasta. Tiekunta muodostuu tien varrella asuvista tai kiinteistöjä omistavista, jotka yhdessä ja järjestyneellä tavalla vastaavat tienpidosta.
Suomessa on noin 55 000 tiekuntaa ja ilman tiekuntien teitä olisi mahdotonta päästä valtion tai kuntien teiltä yksittäisille kiinteistöille: taloihin, tonteille, metsiin, pelloille, rantaan.
Usein puhutaan ”yksityisteistä”, mutta tämä termi antaa asiasta väärän kuvan. Tiekuntien tiet ovat yleisessä käytössä, eikä niitä yleensä ole puomitettu. Ne ovat siis osa julkista tiejärjestelmää. Termi ”yksityistie” tulee siitä, että teitä on neljää sorttia: on valtion ylläpitämiä teitä, kuntien ylläpitämiä katuja ja teitä, näitä tiekuntien teitä eli ”yksityisteitä” sekä metsäautoteitä.
Lempäälässäkin yksityisteiden avustukset kohdistuvat yleisessä käytössä olevien tiekuntien teiden kunnossapitoon, eivätkä kohdistu privaatteihin, yksityiskäytössä oleviin teihin. Siksi tällaisten teiden kunnossapidon kustannukset jaetaan suhteessa 50:50 tiekunnan ja kunnan kesken. Filosofisesti ei muuta oikeudenmukaista jakotapaa oikein keksikään.
Tiekunta-sanassa tuo loppuosa ”kunta” viittaa siihen, että toiminta on lähellä osuustoimintaa, vaikka tieosuudet on jyvitetty osakkaille tieyksiköiksi tien käytön suhteessa. Tiekunta on yleishyödyllinen, kansanvaltainen ja usein (varsinkin entisaikaan) tienpito perustui henkilökohtaisiin työpanoksiin.
Meillä Lempäälässä on noin 60 tiekuntaa ja niiden tiekilometrien määrä on jossain 160 kilometrin paikkeilla. Tiekunnat pitävät tarpeen vaatiessa tiekokouksia. Kokousten välillä asioita hoitaa joko kolmihenkinen hoitokunta tai tieasioiden hoitajaksi valtuutettu toimitsijamies. Tärkeää siis on, että joku on ottanut vastatakseen tien kunnosta.
Pohjois- ja Väli-Suomen esimerkkien mukaan kolmanneksi vastuutahoksi on mahdollinen tieisännöitsijä, jolle isot tiekunnat voivat ulkoistaa kaiken hallinnon. Tieisännöitsijä elää hoitamalla kymmenien tiekuntien asioita ja hän laskuttaa kaikesta tekemisestään. Tienpidosta katoaa tällöin talkootyön luonne. Tämäkin voi olla järkevää, jos tieosakkaista suurin osa asuu jossain muualla.
Uusi yksityistielaki teki monesta tienpidon yksityiskohdasta liiankin pikkutarkkaa. Tähän asti tiekunnat ovat pitäneet kokouksia vain tarvittaessa, aina sen mukaan kuin eteen on tullut uusia päätettäviä asioita. Alan konkarit sanovat, että tiekokous kannattaisi pitää keskimäärin neljän vuoden välein. Uusi laki taitaa edellyttää samaa.
Kun Lempäälän kunta kesäkuussa 2020 kilpailutti ns. yksityisteiden hoidon, uusittiin aurausaluejako. Kahdeksasta alueesta kuusi aluetta voitti tarjoaja, jolla ei netissä olevan kalustoesittelyn mukaan ole yhtäkään traktoria, auraa eikä hiekoituskärryä. Saas nähdä kuinka tässä käy?
Juha Kuisma
Kirjoittaja on lempääläinen tietokirjailija
