Sain kuulla tokaluokkalaiselta pojaltani, että ”Venäjä on räjäyttänyt kaasuputken Itämerellä”. Kysyessäni, mistä tällaista tietoa on tullut, tyrmistyksekseni kuulin, että Helsingin Sanomien lasten uutisista ja että niitä katsotaan yhdessä koulussa joka perjantai.
Se on ymmärrettävää ja kannatettavaakin toimintaa mediakasvatuksen näkökulmasta. Isänä kuitenkin korostan, että tokaluokkalaisen kohdalla uutisiakin tärkeämpää on sallia kasvurauha ja huoleton lapsuus, johon kuuluu se, ettei varsinkaan maailman synkkään ja reaalipoliittiseen puoleen ole tarpeen vielä kajota.
HS lasten uutisten 13. lokakuuta ”Mikä rikkoi kaasuputken?” uutisen aluksi tapauksesta kertoo rajavartiolaitos. Tapauksesta esitetään spekulaatio ulkopuolisesta toimijasta ennen kuin tapauksesta on tehty varsinaista tutkimusta. Onnettomuuden mahdollisuudesta ei keskustella. Aivan oikein puhutaan siitä, että tekijää taikka syytä ei vielä tiedetä ja että asia täytyy tutkia huolellisesti. Toimittaja kuitenkin toteaa: ”…monet kuitenkin epäilevät, että kaasuputkea olisi saattanut vaurioittaa Venäjä”. Tarina siirretään Itämerellä vaurioituneisiin Nordstream-kaasuputkiin. Aiheen käsittelyn päättää toimittajan lause: ”Myös silloin Venäjää epäiltiin tuhotöiden tekijäksi”.
Katsojalle tarjoillaan kehystys, joka ei ole millään tavalla monitulkintainen, ja menee monelta mediakritiikittömältä aikuiseltakin ohi – lapsista puhumattakaan.
Suomen puolueettomuuden hylkääminen ilman minkäänlaista demokraattista prosessia on vauhdilla kiristyvässä maailmantilanteessa tuonut uudenlaisia haasteita. Olemme yhteiskuntana nopeasti joutuneet tilanteeseen, jossa osa uutisoinnista voisi täyttää jopa sotapropagandan kriteereitä.
Pitkään propagandalle ja pelolle altistettu väestö on helpompi saada sellaisten asioiden taakse, joiden taakse sitä ei muuten saataisi. Lasten uutisten alle 10 minuutin pätkä on valintojen tulosta. Siihen sisältyi neljä aihetta, joista yhdessä spekuloitiin ennen mitään tutkimuksia mahdollisesti suurvallan tekemästä kriittiseen infrastruktuuriin kohdistuneesta sabotaasista ja toisessa laajan terrorihyökkäyksen eskaloimasta ja sytyttämästä sodasta Palestiinassa. Selkeää pelkopainotusta on mahdotonta ohittaa, eikä edes lopun kuumailmapallokimara onnistu pelastamaan kokonaisuutta.
Lapsiin kohdistetun propagandan tulos voi lievässä muodossa olla sitä, että jopa ala-asteen rehtori voi yllyttää lapset murtamaan järjestystä ylläpitävien kriisinhallintajoukkojen miehittämää, kahta kansanryhmää erottavaa tiesulkua massiivisessa etnisessä mellakassa jollain konfliktista kärsivällä alueella. Tätä olen itse todistanut. Synkimmillään se manifestoituu esimerkiksi toisessa maailmansodassa mm. pääosin pelkästään Hitler-nuorisosta koottujen sotilasjoukko- osastojen toiminnassa. Näiden pelkässä propagandassa kasvaneiden nuorien aikuisten osalta vihollisen toiseuttaminen ja epäinhimillistäminen oli onnistunut niin perinpohjaisesti, että sotilaat eivät kyenneet ymmärtämään sotarikoksia tuomittavana konseptina.
On haastavaa yrittää kotona opettaa lapsille oikeudenmukaisuuden ja vastavuoroisuuden noudattamisen periaatteita, ettei ikinä saisi syyttää ketään, jos ei ole varma asiasta, jos koulussa uutiset antavat päinvastaista esimerkkiä. En toivo, että omia lapsiani altistetaan selkeälle propagandalle – etenkään koulussa. Pitäisi pyrkiä ainakin vielä ala-asteaikana vahvistamaan lapsille sitä kuvaa, että maailmassa on tarkoituksenmukaisuutta ja oikeamielisyyttä, turvallisuutta ja vakautta. Pelkään, että tavoitteeseen ei päästä entistä näkyvämmistä vinoutumista kärsivän nykymedian maailmanpolitiikkaa käsittelevillä uutisilla.
Media-altistusta ja uutislukutaitoa on varmasti käsitelty opetussuunnitelmissa ja niiden suhteen seurataan kouluissa yleisiä ohjeita. Jos näitä asioita halutaan korostaa opetuksessa, tulisi se tehdä laajemmasta, neutraalimmasta näkökulmasta. Olisi ensiarvoisen tärkeää käsitellä myös uutismedian omia haasteita, sen toiminnan subjektiivista luonnetta ja sitä, millaista on hyvä, eettinen journalismi, mitä on lähdekritiikki.
Tällaiset probleemat eivät kuulu vielä tokaluokkalaisten pohdittavaksi. Tuossa vaiheessa ollaan vielä liian nuoria muodostamaan kriittisiä johtopäätöksiä suuremmista asioista, koska maailmankuvassa ei ole juurikaan elämänkokemuksen ja iän tuomia harmaita sävyjä. Uutisia ja mediaa olisi varmasti parempi lähestyä pienten lasten kanssa enemmän mekaanisesta tulokulmasta, kuten: ”Mitä uutiset ovat?”, ”Miksi niitä tehdään?”, ”Kuka niitä tekee?”, ”Miten uutisointia tehdään hyvin ja oikein?”
Journalistin ohjeiden mukaan yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Hesarin lasten uutisten pätkä ei mielestäni ole lapsille lainkaan sopivaa mediakasvatusta, ja toivon, että oppimista uutisiin ja mediaan liittyen voitaisiin tehdä jatkossa muilla välineillä.
Antti Säippä
Kulju, Lempäälä
