Novelleja minulle, kiitos!

Sain juuri luettua Iida Rauman kirjan Seksistä ja matematiikasta. Mielenkiintoinen. Huoliteltua, viisasta ja kaunista kieltä. Paljon tapahtumia, paljon ihmisiä, paljon yllättäviä käänteitä, paljon ajateltavaa – vakavia tulevaisuuskuvia. Ja paljon sivuja, melkein 500!

Miksi ihmeessä nykyään pitää kirjoittaa niin paksuja kirjoja, että kädet väsyvät niitä lukiessa. Varsinkin jos nautiskelee niistä niin kuin minä sohvalla tai sängyssä maaten. Silmät väsyvät jo muutenkin. Niinpä kirjan läpi lukemiseen tahtoo mennä turhan kauan. Alkaa jo unohtaa, mitä siellä alussa tapahtuikaan ja kukas tämä Annukka nyt taas olikaan.

Tästä pääsenkin toiseen purnaamisen aiheeseen, joka on: muodikas hyppely ajassa ja eri ihmisten näkökulmissa. Alan olla kyllästynyt tällaiseen romaanin muotoon. En millään jaksaisi koota palapeliä siitä, kuka kulloinkin puhuu ja missä suhteessa muihin. Tietysti voisi rakentaa sukupuun ja seurata siitä, mutta ei se kai ole kirjailijankaan tarkoitus. Niin kauan kun vielä etsiskelee tarinan hahmoa ja rakennetta, tuntuu kiusalliselta, kun sen hetkinen kertoja puhuu Pekasta, Soilesta, Tuovista, Papasta ja Väinöstä niin kuin olisivat minullekin jo tuttuja. Tosin samanlaisia ihmisiä tapaa todellisessa elämässäkin: viidessätoista minuutissa on hänen sukunsa pekat, soilet, tuovit, papat ja väinöt selvitetty viimeaikaisten tapahtumien, sairauksien ja juorujen osalta. Mitäpä siihen muuta kuin että ”Ai, jaa!”.

Kaija Ketun Kätilön jätin puolivälissä kesken tämän hyppelyn takia. Elokuvana sitten katsoin ja se oli hyvä. Kirjaakin suosittelen sitkeämmille. Sofi Oksasen Norman jätin kesken myös puolivälissä samasta syystä. Kun tiedän sen lopunkin, en pidä lopettamista tappionani.

Oli minulla tässä hiljan ilahduttavakin lukukokemus: Maritta Lintusen Takapiru. Se on novellikokoelma. Toistakymmentä sujuvasti kirjoitettua pikku tarinaa elämän arjesta kummallisuuksineen. Niin kuin hyvään novelliin kuuluu, niin lopussa oli yleensä yllättävä käänne, jota ei juuri ollut osannut odottaa. Tekisi mieli paljastaa pari herkullisinta, mutta se olisi tuhmaa ja ilon pilaamista. Ei Takapiru mitään maailmankirjallisuutta ole eikä Finlandia-ehdokkaaksi nouse, mutta lukea sitä oli mukava eikä käsikään väsynyt.

Romaanissa voi jaaritella ja jaaritella (Päätalo) tai vaikka muurata uuni tiili kerrallaan (Antti Hyry) tai sytytellä piippua kolme sivua (Volter Kilpi, Alastalon salissa). Novellissa pitää tiivistää, karsia, jättää mukaan vain olennainen – se mikä vie tarinaa eteen päin (Se on se Occamin partaveitsi – katsopa Googlesta). Siinä mielessä novelli ei suinkaan ole helpompi kaunokirjallisuuden muoto. Hyvää novellia pitää hioa ja hioa. En nyt muista, kuka kirjailija aloitti kirjeensä ystävälleen: ”Anteeksi, etten ehtinyt kirjoittaa lyhyemmin.”

Ennustanpa, että seuraavaksi nousevat uuteen arvostukseen Veijo Meren novellit. Seuraavaksi minulla on luettavana kuitenkin Johan Bargumin Novelleja 1965–2015, jota meidän Hannu minulle suositteli. Hannu, joka kirjoittaa vuodessa toistasataa kirjavinkkiä, sanoi että tämä oli hänen paras viime vuonna lukemansa kirja.

Vielä tekisi mieli kirjoittaa runoista. Runo on vielä tiiviimpää – melkein kuin sanojen timantti. Eräs runoilija oli onnellinen, kun sai kerrottua, että tänään sai tehtyä yhden säkeen. Siitä sitten joskus toiste.

 

Tapio Eronen