Krääkkiöläisen Vanneksen perheen tipulassa käy näihin aikoihin melkoinen vilinä ja piipitys. Maaliskuun puolivälin tienoilla kuoriutuneet kevään ensimmäiset pikkukanat vipeltävät lämpölampun alla vesi- ja ruoka-automaattien välimaastossa tiiviisti yhteen keräytyneenä, keltaisena untuvakeränä.
Välillä parvi hajaantuu, kun karsinan vanhemmat asukit saavat päähänsä kiusata nuorempiaan. Alle kouluikäisiä Sofiaa ja Santeria meno hiukan huolestuttaa, mutta äiti Miia rauhoittelee. Pian onkin taas rauha maassa ja ateriointi voi jatkua.
Miia ja Petri Vannes lapsineen muuttivat Krääkkiön metsäiseen rauhaan viitisen vuotta sitten ja melkein yhtä kauan ovat tiput, kanat ja kukot olleet osa perheen arkea.
– Petrin työkaveri lopetteli kananpitoa ja viimeiset kanat olivat jo päätymässä pataan. Yhtenä päivänä mieheni sitten kurvasi pihaan kanat takaboksissa. Alkuhämmennykseni jälkeen kävi niin, että nyt minä olen meistä se kanoihin pahimmin hurahtanut. Minulta saattaa helposti hurahtaa kanalassa parikin tuntia kerralla.
Pienin askelin lähemmäs omavaraisuutta
Vesilahteen Miia tuli Kuopion ja Lempäälän kautta. Elämäntyylin muutos oli melkoinen ikänsä kerrostaloissa asuneelle Miialle. Nykyään hän kuvaa itseään uudisraivaajaksi, kirppistelijäksi, kierrättäjäksi, käsillätekijäksi ja maatiaiseksi.
– Halusimme paikan, jossa on tilaa ja naapurit eivät ole ihan lähellä. Kanojen lisäksi meillä on muitakin eläimiä, ja niiden seuraaminen on tosi kivaa puuhaa etenkin lapsille.
Pikkutipujen seinän takana ulkoaitauksessa määkii viisi suomenlammasta ja pihan toisella laidalla kaksi suomenpystykorvaa ja yksi suomenajokoira temmeltävät aitauksessaan. Suomalaisen laadun suosiminen ulottuu luonnollisesti myös kanoihin, jotka ovat aitoja maatiaiskanoja, alhon kantaa.
Maatiaiskana huolehtii jälkeläisistään
Ensimmäinen alhotipu, Sisu, kuoriutui Vanneksen hautomakoneessa kesäkuussa 2012.
– Alkuun meillä oli muita rotuja, mutta niistä luovuttiin hautomaongelmien vuoksi. Alho on rotu, joka munii, hautoo ja huolehtii jälkikasvustaan hyvin.
Vanneksen alhot ovat osa Maa- ja elintarvitalouden tutkimuskeskus MTT:n maatiaiskanojen säilytysohjelmaa. Krääkkiöstä poikasia lähtee toisille kasvattajille ja säilyttäjille, mutta ennen kaikkea uusille kanaharrastajille. Sana kevään ensimmäisistä tipuista onkin levinnyt ja innokkaita kyselyjä tullut pitkin kevättä.
Tipulan lisäksi myös viiden kanan ja kahden kukon asuttamassa kanalassa on jännät paikat kevään korvalla. Yksi kanarouvista on asettunut pesäänsä hautomaan, joten jälkikasvua on odotettavissa lähitulevaisuudessa. Luonnollisen hautomisen onnistuminen jännittää, sillä kaikki aiemmat pikkutiput on haudottu koneella.
Omaan käyttöön munia ja lihaa
Vanneksen kuusihenkisessä perheessä kanoista tykkäävät kaikki. Niitä ei hankittu tuotantoeläimiksi, muttei myöskään lemmikeiksi.
– Sanoisin niitä hyötyeläimiksi. Munat menevät omiin suihin, samoin ylimääräiset kukkopojat. Poikasista saadut tulot kattavat kutakuinkin kanojen ruokinnan. Tärkeää harrastuksessa on myös maatiaisrodun säilyttäminen ja harrastuksen levittäminen.
Kevään edetessä vilske Vanneksen pihamaalla senkun paranee. Tulossa on sekä karitsoita että koiranpentuja, molemmat laatuaan ensimmäisiä Vanneksen perheessä. Leikillään Miia Vannes kertookin harkinneensa äitiysloman anomista työnantajaltaan Ideaparkista, jotta kaikkien tulokkaiden kanssa selvittäisiin kesään asti.
Miia Vannes ei vaikuta väsyneeltä, vaikka ympärillä on iso hoivaa tarvitseva lapsi- ja eläinkatras. Syy pirteyteen löytynee hänen elämänfilosofiastaan.
– Elämä on mukavinta silloin, kun tekee asioita, joista tykkää. Me tehdään niin.
Miian ajatuksia elämästä ja hänen kanojensa vaiheita voi seurata myös netissä Villa Villihanhen blogissa.
