Samaan aikaan kun puhe hyvinvointivaltion säilyttämisestä ja valtion säästötarpeista kiihtyy, toisaalla ideoidaan ja tehdään yhä byrokraattisempia säädöksiä, jotka työllistävät viranomaisia niin valtakunnallisesti kuin paikallisesti.
Muutama vuosi sitten keksittiin ottaa käyttöön pakollinen venerekisteri. Toistaiseksi on epäselvää, mitä käytännön hyötyä veneiden kylkeen liimattavista tarroista on ollut. Rekisteröintimaksu on kertaluonteinen, joten siitä ei valtiolle kerry tulovirtaa. Nyt on kuitenkin luotu rekisteri, jonka ylläpito syö veroeuroja, työllistää hallintoa ja tarroja tarkkailevaa poliisia, jolla olisi varmasti tärkeämpääkin tekemistä.
Turvallisuuden nimissä voi Suomessa kehitellä vaikka minkämoisia säännöksiä. Moni leirintäalue joutuu jatkossa sulkemaan porttinsa uusien säännösten vuoksi. Paloturvallisuuden vuoksi vaunujen ja niiden telttojen välissä on oltava neljän metrin etäisyys, kahdeksaa metriä suositellaan. Tottahan se on, että vaunuissa on parit kaasupullot ja auton tankissa polttonestettä. Euroopassa vaunut ovat kuitenkin kuin sillit purkissa eikä siellä koeta asiaa ongelmaksi.
Vaunupalojen sijaan yleisempiä näyttäisivät olevan venepalot. Jos satamissa otettaisiin käyttöön neljän tai kahdeksan metrin etäisyydet, esimerkiksi Lempäälässä ei montaa venettä muutenkin täysiin laitureihin mahtuisi.
Mistä näitä sääntöjä ja päätöksiä syntyy? Byrokratiasta. Meillä on iso joukko ihmisiä, jotka työkseen kehittelevät yhä uusia arjen toiminnalle vieraita rajoitteita. Se on heidän ammattinsa.
Erityisen ansioituneita uuden byrokratian tuottamisessa ovat viime aikoina olleet liikenteen ja energian parissa puuhailevat virkamiehet. Sekavia, keskeneräisiä lakeja syntyy sellaista vauhtia, että esimerkiksi liikenneministeri on tuon tuostakin selittelemässä ja ihmettelemässä, mikä taas meni pieleen.
