Pohjoisen havumetsävyöhykkeen metsää voitiin muinoin käyttää neljällä tavalla. Metsästä voitiin saada turkiksia, joita -erityisesti harvinaisia valkoisia värimuotoja – myytiin Keski-Eurooppaan vaatteiksi ja vallan symboleiksi. Metsää voitiin kasketa ja viljellä satoisaksi juureisrukiiksi. Tätä riihikuivaa ruista myytiin jo 1400- luvun tullitilastojen mukaan Ruotsiin ja Tanskaan.
Kolmas havumetsän tuote oli terva. Tervan tuotanto vientiä varten ajoittuu vuosien 1500–1900 väliseen aikaan ja kestää melko tarkkaan 400 vuotta. Viimeisin havumetsien kaupallisista tuotteista oli lehterilankku, jolle oli markkinat jo ennen varsinaisen metsäteollisuuden syntyä. Lankkua rahdattiin sisämaasta rannikon laivaveistämöille ja laivattiin Itämeren kaupunkien rakennustarpeiksi.
Talonpojan talviseen hevosrekeen mahtui 4,5 tynnyriä rukiita tai 3 tynnyriä tervaa tai 3 lankkua eli porilaisittain ”jenkkaa”. Mitä pitempi matka merikaupunkiin oli, sen harvempia matkoja talonpoika ehti talvessa tekemään. Tästä syntyy erityinen kuljetuskustannusten sanelema aluejako. Sisämaa tuotti painoonsa nähden arvokkainta vientituotetta eri ruista. Lähempänä merta olleen vyöhykkeen Pohjanmaa ja eteläinen Saimaa tuottivat tervaa. Aivan rannikon tuntumassa olevat alueet tuottivat sahattua ja veistettyä puutavaraa: lankkua, piiruja, parruja ja mastoja.
Kainuun historiasta tutut tervaveneet olivat myöhäinen ilmiö. Suurin osa tervasta ajettiin talvikelissä merikaupunkiin tai uitettiin lautoilla tervaporvarille, kuten Pohjanmaan joilla oli tapana.
Tervan kysynnän syy oli selvä: maailman valtameriä kiertävät purjelaivat tarvitsivat valtavia määriä tervaa pysyäkseen purjehduskelpoisina. Varsinkin imperiumiksi nousseen Englannin merimahti oli riippuvainen tervasta. Amiraali Nelson ja kaapparikapteeni Morgan tekivät urotekonsa suomalaisen tervan voimin.
Syyttä ei tervaa ole verrattu nykyaikaisen öljyvaltion öljyyn. Tervassa oli kuitenkin se ero, että sen on uusiutuva luonnonvara toisin kuin öljy.
Suomi ei ollut ainoa tervantuottaja. Tervaa tuotettiin suurin määrin myös Venäjällä, Arkangelin alueella sekä Ranskan nummilla. Suomalaista tervaa pidettiin kuitenkin laadultaan parhaana.
Koska Ruotsi ohjasi kaiken kaupan käyväksi Tukholman kautta, kulki suomalainen terva maailmalla nimellä ”Stockholm tar”. Ja hintakin kaksinkertaistui, kun öljytynnyri oli nostettu suomalaisesta laivasta kauppakomppanian laiturille. Mutta riitti vaurautta suomalaisiinkin kaupunkeihin. Merikapteeneille, tervaporvareille ja talonpojille. Sellaiset suomalaisuuden nousulle tärkeät nimet kuin Snellman, Runeberg ja Topelius ovat tervakaupan mahdollistamia sivistysilmiöitä, jotka äidinkieleltään ruotsinkielisinä työskentelivät suomalaisen kansan sivistämiseksi ja kansakunnan nostamiseksi itsenäisyyteen.
Eikä talonpoikakaan jäänyt osattomaksi. Tervanpoltto oli jokamiehen teknologiaa, tervasta oli kaikkialla runsaasti ja sitä tuotettiin ikään kuin automaattisesti pellonraivauksen yhteydessä. Jokainen, joka omisti metsää, pystyi polttamaan tervaa. Näin tervakaupan hyödyt jakautuivat erityisen tasaisesti kansan keskuuteen. Se herkkä sosiaalinen tasapainojärjestelmä, joka tuotti ensin hyödyn, valistuksen ja sivistyksen kautta suomalaisuusliikkeen perustui tervaan. Lopulta se tuotti itsenäisen valtion ja tasavaltaisen hallitusmuodon. Tervan ansiosta olemme tasavalta ja demokraattinen maa.
Voimme pysähtyä kysymään, miksei Ruotsin metsiä jalostettu tervaksi? Vastaus on kaivoksissa. Ruotsi oli kupariin ja rautaan perustuva valtio. Se oli ”rautavaltio”, kuten taloushistorioitsijat sanovat. Malmien jalostus metalleiksi edellytti vuosittain valtavia määriä sysihiiltä, jota poltettiin miiluissa. Ruotsissa oli 465 ruukkia, kun Suomessa niitä oli 14. Näin Ruotsista tuli ruukinkartanoihin perustuva luokkayhteiskunta, jossa varallisuuserot olivat suuria ja merkittävä osa kansasta oli työväestöä. Vastaavasti Suomessa hyödyt jakautuivat tasaisemmin ja kansan enemmistö samaistui itsenäisen talonpojan ideaaliin. Tästä seurasi erilainen yhteiskuntahistoria ja eri tavalla jakautuneen vaurauden määrä, niin naapureita kuin olemmekin.
Laivojen ja veneiden ohella tervaa käytettiin kattopaanujen ja hirsirakennusten tervaamiseen, maatalouden työkalujen suojaamiseen sekä kansanlääkintään. Sanoilla terva ja terveys on jokin kielellinen yhteys. Kuvataanpa oikein perustervettä ja ikäisekseen hyväkuntoista ihmistä sanalla ”tervaskanto”.
Terva suojaa kosteudelta ja estää lahottajasienten toimintaa. Hengitettynä tervan höyryissä on antiseptisia aineita, samoja kuin hirsitaloissa yleensäkin. Tervan käytöstä on Euroopassa ainakin 2 000 vuoden myönteinen kokemus.
Mutta kokemus ei ole sama kuin laboratoriossa tutkittu tulos. Kuten hyvin tiedetään, EU pyrkii kaupan vapauden edistämiseksi määrittelemään markkinoilla olevien tuotteiden ominaisuudet. Keski-Euroopassa terva liitetään mielikuvissa kivihiilitervaan eli myrkylliseen kreosiittiin, jolla kyllästettiin esimerkiksi ratapölkyt. Tästä tuli tarve tutkia mäntytervan puunsuojakyky eli biosidi-ominaisuudet. Ellei tervaa oltaisi ”tutkittu turvalliseksi”, se myynti uhattiin kieltää. Onneksi välitön uhka poistui, kun tervalle myönnettiin poikkeus vuonna 2006.
Mutta tilalle on tullut toinen uhka. EU:n uusi kemikaalilainsäädäntö REACH edellyttää, että unionin alueella tuotettavat ja markkinoille saatavat aineet tulee rekisteröidä kesäkuuhun 2018 mennessä. Rekisteröinti vaatii kustannuksiltaan noin 200 000 euron tutkimukset ja koskee aineita, joita valmistetaan 1–100 tonnia vuodessa.
Yksittäinen tervan pientuottaja ei tallaista tutkimusta ja kemikaalin turvalliseksi rekisteröimistä pysty kustantamaan. Tarvitaan siis jokin julkinen taho – käytännössä valtio – hoitamaan asia. Lähteköön siis Narvan Markkinoilta viesti maan hallitukselle: -Osana biotalouden edistämistä on huolehdittava siitä, että mäntyterva REACH-rekisteröidään.
Luulen, että valtion tukena on tässä asiassa myös hengellinen valta, sillä Suomessa on 276 kirkkoa ja 379 kellotapulia, joiden paanukattojen säännöllinen hoito vaatii pysyvää tervantuotantoa.
