Kun Suomi juhli juhannusta, niin Grönlantilaiset viettivät kansallispäiväänsä – me pohjoismaan nuoret tietysti mukana. Tällä kertaa kävi näin, että me Nordjobb perheen tytöt olimme vapaaehtoisesti kiinni töissä pyhälisät mielessä ja pojat ottivat vapaata.
Aurinko helli meitä iltaan asti ja asteita saatiin jopa kahdentoista plussan verran – t-paita kelit siis, ainakin osan mielestä. Saamme aina viikonloppuisin lisää asukkaita majataloomme. Neljästä nuoresta miehestä koostuva ryhmä on myös tullut tänne Nordjobbin kautta ja he työskentelevät kalastajina. Kalat tulevat koiranruokatehtaan käyttöön. Heidän asuinolonsa ovat jopa Grönlannin mittapuulla vaikeat: yöpyminen on mökissä jossa ei ole juoksevaa vettä tai esimerkiksi keittiötä. Myöskään tarvetta puhelimen käytölle ei kannata olla, sillä lähin verkkokenttä toimii, jos on toimiakseen, noin vartin kävelymatkan päässä. Todellista erämaa selviytymistä siis! Kalastajat viipyvät karuissa oloissaan aina viisi päivää kerralla, ja pääsevät aina viikonlopuiksi majatalon lämpöön ja idylliin asumaan.
Työpäivä näin pyhänä sujui melkein hartaissa tunnelmissa. Kuuntelimme radiosta grönlannin kielistä jumalanpalvelusta ja juhlan kunniaksi saimme venyttää ruokataukoja. Majatalolle päästyämme olivat pojat lohdutukseksi menetetystä vapaapäivästä leiponeet meille sulkaapalloja ja pian grillikin laitettiin kuumaksi. Näitä kämppiksiä en kyllä vaihda!
Pyhäpäivän ohjelma koostui juhlaparaatista, joka alkoi jo kahdeksalta aamulla ja kukaan vapaalla olevistakaan ei selviytynyt paikalle itseaiheutetun huonon olon takia. Juhla jatkui jalkapallopelillä jonne vapaalla olevat nuoret lähtivät kannustamaan työkavereidemme juokkuetta. Huonosti kävi kuulemma, ja kovasta huudosta huolimatta joukkue hävisi. Yhteisen grillailun jälkeen lähdimme nuorisoseuran talolle katsomaan konserttia. Odotin jotakin kansantanhu tyyppistä perinnetapahtumaa, mutta positiiviseksi yllätykseksi soittamassa olivatkin paikallinen rap-artisti ja rockbändi. Tykkäsin hirveästi heidän musiikistaan!
Kerroin viime jutussani, että ensimmäinen päiväni ei mennyt ihan kuin strömsössä. Näin kahden ensimmäisen viikon jälkeen saan ottaa sanani takaisin, ja kertoa teille, että kampelat pysyvät vihdoinkin tämän mimmin käsissä ja työ sujuu loistavasti. On ilo työskennellä hyvinvoivassa yrityksessä, jossa työntekijöistä pidetään huolta ja työtuntimääräänsä saa itse vaikuttaa. Tämä ei ole aina itsestäänselvyys varsinkaan ulkomailla työskennellessä, jossa työkulttuuri voi olla huomattavasti erilainen kuin mihin työntekijöiden oloihin valveutuneessa Suomessa ollaan totuttu. Työn henkinen puoli toimii siis mainiosti, mutta fyysinen puoli ei ihan ehkä niinkään. Rasitusvammoilta ei vältytty edes näin lyhyen työskentelyjakson jälkeen, ja yksi meistä saikin jo kätensä pakettiin. Omankin kämmenen turvotuksesta päätellen en ole itsekään kaukana lääkärin vastaanotosta.
Juhannuksen jälkeisenä viikonloppuna jouduimme kaikki olemaan lauantaipäivän vapaalla. Syynä tähän oli se, että tehdas jouduttiin sulkemaan viikonlopun ajaksi, sillä kalaa ei enää riittänyt. Olimme viikon aikana rikkoneet monet perkaus ennätykset ja nyt oli paikallisten kalastajien vuoro hankkia meille lisää työsarkaa. Yhteinen vapaapäivä tarkoittaa tässä(kin) nuorisoseurueessa yhteistä humalatilaa ja kotibileitä. Sopiva juhlimistila löytyi onneksi hotellin työntekijöiden asunnosta, sillä pelkästään meille varatusta käytävätilasta huolimatta bilettäminen on ankarasti kiellettyä majatalossamme. Saimme juhliimme myös paikallisia vieraita, nuoria työkavereita tehtaalta, ja vaikka yhteistä kieltä ei vieläkään löydy kaikkien kanssa, on facebook kaveruudet kuitenkin solmittu ja taas yksi yhteinen muisto enemmän!
Olen nyt alkanut saamaan hieman osviittaa siitä, että miten paikalliset viettävät vapaa-aikaansa. Työkaverini väitti, että jopa yhdeksänkymmentä prosenttia tehtaan nuorista työntekijöistä käyttää säännöllisesti poltettavia huumeita, ja vähintään yhtä moni juo humalahakuisesti joka viikonloppu. Huumeet ja alkoholi eivät näy Ilulissatin katukuvassa, mutta voin uskoa väitteen, sillä näistä asioista puhutaan avoimesti.
Teksti: Henna-Mari Koski
