Kuljun Veräjäntaustassa on talo isojen puiden suojassa. Taustalla ei kuitenkaan kuulu linnunlaulu vaan liikenteen pauhu moottoritieltä, jota ei tietty talon valmistuessa vuonna 1953 siinä ollut. Paikat ovat hieman rempallaan, vanha talo kun on.
– Itse talolle ei ole juuri mitään tehty, pari kertaa se on maalattu ja katto on aikoinaan uusittu. Pienelle talkooporukalle olisi tässä töitä, toteaa talon emäntä, 103-vuotias Alina Koskimäki.
– Nurmi kasvaa alla ja seinän välissä on sahanpurut. Tämä on ekotalo, Alina nauraa.
Alina on asunut talossa yli 6o vuotta. Talo on edesmenneen puoliso Arvo Koskimäen aikanaan rakentama. Ja onhan kotona hyvä olla, kun on oma vapaus.
– Alinaa ei saa Himmiin, kun tv:tä ei saa siellä laittaa kovalle, tytär Kaarina Viitala naurahtaa.
– Kuulen aika huonosti, Alina täsmentää.
– Enkä minä Himmissä viihdy, kun siellä on niin tiivistä. Täällä on raitis ilma, kun joka puolelta tuulee, Alina vitsailee valoisasti.
– Pitäisi pyytää Kaarinaa laittamaan liimapaperia, kun verhot heiluvat niin. Ei se kesällä mitään, mutta talvella, hän nauraa.
Tytär Kaarina Viitala on Alinan omaishoitaja, joka käy auttamassa Alinaa päivittäin. Kaarina ostaa ja valmistaa ruuat, käy apteekissa, siivoaa ja pyykkää. Koska taloon ei tule vettä, Alina käy pesulla ja saunassa Kaarinan luona Ketunmäessä.
Öisin Alina on itsekseen. On hänellä turvapuhelinkin, mutta se tahtoo toisinaan unohtua ovenpieleen.
– Se soittaa melkein itsestään. Kerrankin se vahingossa omin päin hälytti ambulanssin, Alina päivittelee.
Televisio pitää ajassa kiinni
Ikä ei ole Alina Koskimäkeä pahemmin painanut. Kunto on muuten pysynyt hyvänä, mutta jalat ovat kipeytyneet, ja viime keväänä sattui kaatuminen.
– Koetan aina nousta ylös ja jaloitella, etten makaisi, mutta selkä ja jalat ovat vaivanneet viime aikoina. Liikkuminen on käynyt huonoksi.
Ruoka ja uni maittavat. Alina kertoo nukkuvansa mielellään puoleen päivään asti. Päivät kuluvat mukavasti televisiota katsellen.
– Olen kova television katselija ja seuraan joka sanan. En pidä televisiota turhaan päällä.
– Katson aina eduskunnan kyselytunnin sekä kuuden ja puoli yhdeksän uutiset. Asiaohjelmat koetan katsoa tarkasti, mutta kyllä minä aina katson Kauniit ja rohkeat ja saksalaiset poliisiohjelmatkin.
– Täytyy tietää, mitä maailmalla tapahtuu. Kyselytunti on värikästä katsottavaa, kun porvarit ja perussuomalaiset riitelee. Joka puolueessa on viisaita ja vähemmän viisaita.
– Suomi on niin rikas ja niin paljon on köyhyyttä. Nenäpäivän kaltaisissa keräyksissä voisi Suomeenkin antaa vähän. Ettei aina euron päälle ulkomaille lähetettäisi. Pidettäisiin omienkin puolta, Alina esittää.
Töitä on pitänyt tehdä
Uudellakirkolla syntynyt Alina Koskimäki lähti Karjalasta vuonna 1935 töiden perässä. Työt kesäravintolassa olivat loppumassa, joten hän päätti lähteä Hollolaan eräässä talossa karjakkona palvelleen tyttökaverinsa luokse.
– Työpaikka täytyi olla. Vanhemmilla oli iso maatila, mutta niin oli meitä lapsiakin, kahdeksan poikaa ja kuusi tyttöä.
– Tyttökaverini puhui talonväelle, että he ottaisivat sisäkön. Niinpä pääsin hoitamaan opettajaparin kahta lasta. Talolta oli 16 kilometriä Lahteen ja niin hiljaista, että ajattelin, että täältä on päästävä pois. Laitoin lehteen ilmoituksen ja 40 vastausta tuli ympäri Pirkanmaata. Mietin, mihin lähtisin. Kirjoitin Sääksjärvelle Kaution maatilalle. Ajattelin, että kai siellä jotain liikettä on. Keväällä lähdin Lempäälään.
Alina oli Kaution tilalla palveluksessa, ja tapasi siellä tulevan miehensä Arvon, joka oli tilalla metsätöissä. Kohta Arvo kuitenkin joutui lähtemään sotaan ja Alina matkusti esikoisen kanssa siirtolaisina tulleiden vanhempiensa luokse Nurmijärvelle. Alina työskenteli Raalan kartanolla karjakkona kolmisen vuotta, kunnes palasi Lempäälään. Lapsia pariskunnalle syntyi neljä, kolme tytärtä ja yksi poika. Kaikilla tyttärillä on kaksi lasta.
– Työtä on pitänyt tehdä. Se on elämänehto. Kun 10-vuotiaana läksin, itseni olen siitä lähtien elättänyt.
– Kun tekee paljon työtä, se on sama kuin salilla kävisi.
Lentokone oli unohtumaton näky
Alinan 103. syntymäpäivä oli 13.10. Alinalta kysytään liki poikkeuksetta, mikä hänen pitkän ikänsä salaisuus on. Onko se iloinen elämänasenne vai hyvät unenlahjat? Joku voisi nähdä syyksi ruokavalion, sillä Alina kertoo syövänsä paljon mustikoita, puolukoita ja omenoita, eikä valkuaisainetta saisi atooppisen ihottuman vuoksi olla ruoassa. Alinalla itsellään on asiaan suorempi vastaus.
– Ei siinä ole mitään salaisuutta. Toiset elävät, toiset eivät.
– Kyllä minä olen paljon nähnytkin. Suuri ihmetyksen aihe aikoinaan oli lentokone. Karjalassa vielä asuessani perunannoston lomassa näimme sen jonkin, joka ei ollut lintu. Ihmettelimme, kun se meni ja meni vain, Alina muistelee.
Yhtä lailla hämmästystä ja ihastusta aiheutti juna. Koko kylän lapset juoksivat katsomaan Viipurin ja Terijoen välistä junaa.
– Vuosi taisi olla 1920, silloin oli vielä aika yksinkertaista. Joka ilta juoksimme parin kilometrin matkan katsomaan junaa. Se olikin juhlallinen, kun se puhkutti ja pölläytti savua.
– Ihmeellistä, miten asiat ovat yhdessä sadassa vuodessa muuttuneet.
