Aurinko oli juuri oikonut säteitään ja ensimmäiset valonhippuset osuivat taivasta hipoviin puiden oksiin. Pienet jääkiteet kilahtelivat toisiinsa tuulessa ja kevyt, kaunis aamusoitto helisi hiljaa. Muutaman kiteen tipahtaminen maahan ja lähes huomaamattoman, harmaan majan katolle herätti Pupu Puppendahlin. Hän oli nähnyt juuri oikein makoisaa unta, nenässään hän tunsi vieläkin tuoreen ruohon tuoksun ja takajalat luulivat yhä juoksevansa niityllä. Pupu nousi pehkuistaan, räpytteli silmiään ja katsoi ikkunasta. Aamuhan se siellä, aivan niin kuin jokaisena päivänä. Kiehautettuaan kupillisen teetä, Pupu istahti ikkunansa ääreen ja alkoi miettiä päivän tehtäviä. Porkkanoita pitäisi hakea varastosta ja nukkumapaikan pehmikeoljet pitäisi vaihtaa uusiin.
Yhtäkkiä Pupu huomasi ulkona liikettä. Jokin punainen kulki poukkoillen pensaikossa, katosi välillä näkyvistä ilmestyäkseen hetken päästä kannon takaa. Pupu avasi majansa oven uteliaana ja haisteli pakkasilmaa.
– Mikähän se tuo on? Pupu sanoi ääneen.
Se jokin pysähtyi, tärisi ja säntäsi hirmuista vauhtia kauemmas Pupun majasta. No, mutta tulipas sille kiire. Pupu sulki oven takanaan ja lähti seuraamaan outoa kulkijaa. Lunta ei vielä oikein ollut, talvi oli vasta alkamassa. Rapea ja ohut jää peitti maata siellä täällä, eikä Pupu huomannut maassa mitään jälkiä. Pupu yritti kiirehtiä, hän kuulosteli suurilla korvillaan oikeaa suuntaa minne mennä. Yrittäessään loikata suuren kiven yli, Pupu lähespä kaatui ystävänsä Synttärikarhun päälle. Tämä nukkui suuren katajan alla olevalla kivellä ja hymyili leveästi.
– Herää Synttärikarhu, herää! Pupu Puppendahl kiljui.
Karhu säikähti ja nousi nopeasti istumaan. Unesta tokkuraisena pörröinen karhu ei heti tajunnut unensa loppuneen vaan haukotteli ja huokaisi: Kyllä, kiitos, voisin ottaa vielä palan rapupiirasta.
– Ei nyt ole syömisestä kysymys ja anteeksi vaan kun herätin sinut, mutta täällä liikkuu jokin outo punahattuinen tyyppi. Ja minusta tuntuu, ettei hän ole oikeilla asioilla. Miksi hän muuten olisi minua niin kovasti säikähtänyt, Pupu kertoi Synttärikarhulle tämän oikoessa jäseniään ja punaista paitaansa.
– Mitä tässä aikaillaan, lähdetään katsomaan mistä on kyse, Synttärikarhu sanoi vielä haukotellen. Kyllä minulle kelpaa vielä kunnon seikkailu ennen talviunille ryhtymistä. Tiedä vaikka löytäisimme jotain hyvää syötävää matkalla.
Synttärikarhu ja Pupu Puppendahl kiersivät katajan etsien jälkiä maasta. Pupu huomasi vanhan talon vieressä punaisen pilkahdusta ja ystävykset lähtivät juoksemaan sitä kohti. Yli ojien ja läpi pensaiden ne seurasivat pakenijaa kovalla vauhdilla. Puput ovat hyviä ja nopeita juoksemaan kaikenlaisessa maastossa. Pienet pörröiset karhut puolestaan alkavat olla loppusyksystä varsin raskaita ja kankeita, juuri sillä tavalla, että Synttärikarhu ei oikein pysynyt vauhdissa mukana.
– Odota! Pysähdytään hetkeksi! se puuskutti yrittäessään kiivetä Pupun perässä kalliolle.
Mutta Pupu oli jo loikannut alas. Tömähdettyään maahan Pupu pysähtyi ja huusi ystävälleen.
– Tuo on kyllä aika nopea ja tottunut juoksemaan, ja osoitti käpälällään kohti niityn reunaa jonne piippalakki katosi.
– Mikä se on? Sen jäljet eivät tuoksu millekään tutulle. Mutta minä saan sen kiinni! Tule perässä!
Pupu jätti puuskuttavan karhun jälkeensä ja säntäsi niitylle. Se oli kuitenkin kadottanut taas jäljet, joten se juoksi muutaman ympyrän niin että jäiset heinät vain pöllysivät. Päästyään lopulta niityn yli metsään Pupu nousi kivelle tähystämään reittiä. Kivi oli liukas ja maa umpijäässä. Pupu luisteli takatassuillaan ja oli liukua maahan. Sen yrittäessä keksiä mistä suunnasta jatkaa jälkien etsimistä Late Näätä tuli paikalle. Järven rannassa asustava Late on yksi metsän viisaimmista eläimistä. Se tulee kaikkien kanssa toimeen mitä nyt oravat häntä vähän periaatteesta pelkäävät.
– Terve Puppendahl, sinäkö se tuota tonttua jälestät? Late kysyi.
– Tonttuko se on? Pupu ihmetteli, juuri kun Synttärikarhu saapui paikalle huohottaen.
– Mihin se meni, joko se katosi?
– Miksi te tuota Joulupukin tonttua oikein jahtaatte, Late Näätä kysyi.
Sehän on maailman kiltein olento – hyväntahtoinen ja avulias. Se asuu tuolla metsän takana suuren tammen juurakossa.
Synttärikarhu huohotti ja puhkui, sen juoksukunto ei todellakaan ollut parhaalla mallilla. Karhu istahti paksulle takamukselleen maahan suuren männyn viereen ja nojasi päänsä puun karkeaa kaarnaa vasten. Pupua vähän epäilytti, että minkä takia tonttu kierteli paikkoja ja säntäili sinne tänne ja pelkäsi häntä, jos kerran itse oli niin kiltti.
Late tiesi kertoa ystävyksille, että tontulla oli erittäin tärkeä tehtävä. Ja että juuri tähän aikaan talvesta sillä on kiire kerätä lasten kirjeet ja lähettää ne pöllön mukana Pukille Korvatunturille. Kirjeiden pitäisi olla perillä hyvissä ajoin ennen joulua, niin että kirjuritontut ehtisivät kirjoittaa lahjatoiveet isoon kirjaan.
Pupu Puppendahl istahti sammaleelle Synttärikarhun viereen, heillä ei ollut enää kiire tontun perään. Jokainen metsäneläin tietää, että Joulupukin tontuille on annettava työrauha. Aurinko oli noussut korkeammalle ja valon määrä lisääntyi. Luonto alkoi heräillä. Linnut lensivät etsimään ruokaa ja pienet jyrsijät juosta hipsuttelivat poluillaan. Lumikiteet kimaltelivat auringon valossa. Late Näätä nuuskutteli ilmaa, se tiesi tontun palanneen takaisin omia jälkiään johonkin heidän lähelleen.
Näätä kertoi kaveruksille, että tontulla oli pari hankaluutta tehtävänsä suorittamisessa. Ihmiset eivät enää osaa jättää tontulle yöksi kynttilämerkkiä kirjeestä. Kynttilä pitäisi laittaa turvallisesti lyhdyn sisään sillä tavalla, etteivät yön eläimet pääse sitä vahingossa kaatamaan. Toisekseen oravat tekevät välillä tontulle kiusaa, ne nappaavat löytämänsä kirjeet ja vievät niitä korkealle kuusen latvaan pesäänsä luettavaksi. Siellä ne nauravat ihmisten lahjatoiveille. Eivät kuitenkaan siksi että ne olisivat oravien mielestä mitenkään tyhmiä, vaan siksi, että oravat eivät ole koskaan kuulleetkaan tableteista, apseista, digilöistä, pleikkareista eivätkä muistakaan sellaisista. Ihmisten kirjoittamat sanat olivat oravista todella hauskoja. Jos kirjeessä mainitaan sukset tai luistimet, oravat innostuvat kisailemaan kotipuunsa latvassa niin että kävyt lentelevät rapisten puusta alas. Jänöjussin mäenlasku on oravien perimätiedossa lähes olympiakullan arvoinen suoritus. Ja ajatelkaas – tontun huimapäinen ja samalla epäkiitollinen tehtävä onkin noutaa kirjeet pois oravan pesästä ja toimittaa ne Korvatunturille.
Aamupalanälkä alkoi hiljalleen kurnia Synttärikarhun mahassa ja pisti karhun haaveilemaan tuoksuvista rapupiiraista. Karhu kömpi ylös sijoiltaan ja lähti etsimään syömistä, huikkasi vielä lähtiessään hyvän talven toivotukset ja että keväällä nähdään. Pupu Puppendahl ja Late Näätä ihmettelivät vielä jonkin aikaa tontun työn määrää. Onneksi sen apuna on ripaus nokkeluutta, paljon vikkeliä askeleita ja todella suuri määrä joulun taikaa. Pupu kiitti Latea siitä, että tämä kertoi tontun elämästä. Kaikkea uutta ja outoa ei tarvitse pelätä saati jahdata. Useastihan kyseessä on vain harmiton kanssaeläjä omassa työssään. Tonttu kuunteli ystävyksiä matkan päästä tarkoilla korvillaan. Sille tuli oikein hyvä mieli, koska se tiesi työnsä helpottuvan jatkossa tässä metsässä. Hän saisi Pupultakin apua tarvittaessa. Oikein hyvää joulua kaikille!
Teksti ja kuvat: Piia Kylliäinen
