Näkyyhän se tietenkin lopputuloksessa, kun teatteria tekevät henkilöt, jotka ovat tunteneet toisensa iät ajat. Harri Penttilän, Riku Lempisen ja Tanja Järvisen tähdittämä Suomi-spektaakkeli sai ensi-iltansa 4. marraskuuta Piippo-keskuksessa. Näytelmän ovat käsikirjoittaneet Penttilä ja Timo Järvelä, joka on vastannut myös ohjauksesta.
Suomi-spektaakkelissa käytiin hirmuista vauhtia läpi koko Suomen historia nuijamiehistä 1800-luvun Johan Snellmaniin ja 1970-luvun surullisenkuuluisiin Euroviisu-esityksiin. Esiintyjien saumaton yhteistyö näkyi katsomossa asti, ja spektaakkelista nauttivat niin näyttelijät kuin yleisökin.
Aivan pikkuista hienosäätöä esityksen alkupuolelle voisi kuitenkin ehkä vielä tehdä. Olisi ollut mukava katsoa huulenheittoa Suomesta esimerkiksi 1000-luvulla. Näin hyppäys esihistoriasta Venäjän aikaan ja 1800-luvun kansallisromanttisiin tunnelmiin ei olisi tuntunut niin suurelta. Myös kolmen kansallissankarimme kohtaaminen Lauantai-seuran kokouksessa jäi hitusen torsoksi.
Sitten niitä hyviä puolia. Ensinnäkin se luolamiehen nuija. Se rohisi ja kahisi epämääräisesti ja välillä huomasin pelkääväni, että se katkeaa kesken esityksen. Vaan eipä katkennut, vaikka oli kooltaan valtava. Nuija sopi Penttilän joviaaliin luolamiehen asuun kuin sialle otsatukka.
Toiseksi ne upeat lauluäänet. Kun esimerkiksi Tanja Järvinen lauloi Vicky Rostia alkoi oikeasti ihmetellä, miksei tämä nuori nainen ole jo suurilla lavoilla esiintymässä kauniisti heläjävän äänensä kanssa. Järvinen säteili muutenkin koko esityksen ajan hyvää energiaa ja näyttelemisen iloa. Aluksi oli suorastaan vaikeaa saada silmiään hänestä irti, niin vetovoimaisesti ja karismaattisesti hän lavalla lauloi ja liikkui.
Harri Penttilän esittämä lipevä lauluesitys ruusun kera oli myös maanmainio. Penttilä osaa käyttää ääntään erinomaisesti ja tuoda lauluun monenlaisia vivahteita ja sävyjä. Penttilä sipsutteli myös söpösti omaa kulkuriaan hurmaamaan neitomaisen viattomassa asussaan ja kullankeltaisessa peruukissaan. Yksi illan kohokohdista oli lisäksi ilman muuta se, kun Penttilä esitti puhelinpalveluja tarjoavaa yrittäjää työn teossa. Kohtaus oli aivan hykerryttävän taitavasti kirjoitettu ja virtuoosimaisesti esitetty.
Suomi-spektaakkeli oli kivasti rakennettu kokonaisuus, jossa jokaisen esiintyjän vahvuudet pääsivät oikeuksiinsa. Esimerkiksi Riku Lempinen oli parhaimmillaan luolamiehen inhoamana maahanmuuttajana ja naisiin menevänä kulkurinrenttuna. Kulkurin valssin puhetyylikin oli siirtynyt elokuvasta lavalle asti.
Pidin spektaakkelissa siitä, että suomalaisia ja heidän ennakkoluulojaan käsiteltiin esityksessä suorasukaisesti ja ajankohtaisesti. Esimerkiksi maahanmuuttajiin suhtauduttiin vainoharhaisen epäluuloisesti aikakaudesta riippumatta, eikä ruotsalainen hintelä ja ylitunteellinen Erik oikein tuntunut pärjäävän miehekkäälle suomalaiselle miehelle neidon sydämestä kilvoiteltaessa.
