Teatteri Kurjen uusi näytelmä Hertan hymy kertoo vallan väärinkäytöstä ja erityisesti perheväkivallasta. Näytelmän on ohjannut Johanna Pekola, ja näytelmä pohjautuu Anne Kovalaisen samannimiseen novelliin, jonka hän on myöhemmin dramatisoinut lavalle sopivaksi.
Näytelmässä on hirmu paljon hyvää. Erityisen mielenkiinnolla seurasin itse tekstiä, jonka käyttämät ilmaisut ovat usein tuoreita ja osuvia. Tekstin lyyrisyys sopii näytelmän tunnelmaan ja on samaan aikaan herkkää ja vahvaa.
Toisaalta näytelmässä olisi ehkä voinut käyttää enemmän päähenkilöiden välistä dialogia, jolloin jännite Hertan (Jannina Heiman) ja H:n (Jarno Jokinen) välillä olisi syventynyt. Samalla tavalla kenties myös Hertan elämän kuvaaminen kodin ulkopuolella olisi luonut sopivaa kontrastia kieroutuneelle kodin ilmapiirille. Näytelmän nimikin antaa ymmärtää, että Hertan elämää seurattaisiin myös tilanteissa, joissa hän joutuu pitämään hymyllään kodin kulisseja yllä.
Itse näytelmään olisin lisäksi toivonut lisää epäsuoraa kerrontaa, josta katsoja voisi itse päätellä asioita. Myös tapahtumaa ja toimintaa on nyt näytelmässä melko vähän. Pelkät Hertan ja H:n päänsisäiset monologit saavat näytelmän ajoittain pysähtymään ja toistamaan jo sanottua. Ilmaisua laajentamalla tästä saisi tehtyä vaikka mitä, esimerkiksi ajankohtaisen romaanin tai elokuvakäsikirjoituksen.
Jarno Jokinen on juuri niin inhottava H:na kuin hänen pitää ollakin. Näytelmän jälkeen on suorastaan mahdotonta edes katsoa Jokiseen päin, kun tuntuu, että sieltä tuijottaa takaisin sadistinen, vihaa herättävä H. Onnistunut näyttelijäsuoritus siis.
Janina Heiman Herttana on lavalla hento ja herkkä kuin päivän elävä sudenkorento tai yöperhonen, joka lentää tuleen yhä uudestaan ja uudestaan. Herttana oleminen on varmasti raskasta ja rooli vaativa, mutta Heiman on sisäistänyt osan erinomaisesti. Hänen herkät kasvonsa ja eleensä miellyttivät ainakin minua, mitään ei ollut liikaa eikä mitään liian vähän.
Näytelmän loppu on järkyttävä ja koskettava ja hienosti toteutettu. Mustasiipiset nousevat yllättävän tärkeään rooliin. Kenties heidän herättämistä tunteista olisi voinut näytelmässä kertoa enemmänkin.
Musiikki tukee näytelmää ja sen tunnetiloja, eivätkä kuullut kappaleet onneksi ole sellaisia, jotka radioasemat ovat jo ehtineet vuosien mittaan kaluta loppuun.
Riina Parviainen Vestana tuntuu symbolisoivan naisten välistä solidaarisuutta. Hän edustaa kaikkia niitä naisia, jotka sinnikkäästi yrittävät auttaa itseään hauraampia takaisin jaloilleen ja pikku hiljaa kiinni paremman elämän syrjään.
