Kirsti Kuronen on ansioitunut lempääläiskirjailija, jolle myönnettiin 6. joulukuuta Erik Edner -mitali. Hän vertaa kirjan kirjoittamista hitaaseen riisuutumiseen.
Olet kirjoittanut 22 kirjaa, joista suurin osa on lasten- ja nuortenkirjoja. Viimeisin teoksesi on Kuningasjäärä (2018, Robustos). Kerro hieman siitä.
– Se on humoristinen mutta pohjavireeltään vakava tarina, tällä kertaa aikuisille. Kirja kertoo dialogin varassa kolmen naapuriperheen rinnakkaiselosta. Jäärä on alueen alkuasukas ja tietää muita paremmin, miten rakennetaan, ajetaan autolla, pelataan pesäpalloa ja ollaan ihmisiksi.
– Murteen käytössä kirja kumartaa Sinikka Nopolan hämäläistrilogialle.
Mistä olet kirjoissasi erityisen iloinen?
– Olen saanut kirjoittaa monipuolisesti eri ikäisille sekä proosaa että runoa. Rakastan suomen kieltä ja kaikkia kirjojeni henkilöitä, mikä toivottavasti välittyy myös lukijalle.
Olet toiminut vapaana kirjailijana jo vuodesta 2009. Se ei ole Suomessa itsestäänselvyys?
– Elämäntilanteeni antoi mahdollisuuden ja rohkeuden jäädä vapaaksi kirjailijaksi. Olen myös saanut mukavasti apurahoja, mistä olen kiitollinen.
Mistä kirjan kirjoittaminen sinulla yleensä alkaa? Juoni- tai henkilöhahmotelmasta vai sirpaleisista, yksittäisistä lauseista?
– Henkilöt tulevat usein ensin. He tarttuvat minua kädestä ja lähtevät kuljettamaan tilanteisiin ja tunteisiin, päästävät pikkuhiljaa sisään maailmaansa.
Minkälainen prosessi kirjan kirjoittaminen sinulle on?
– Voisin verrata kirjan kirjoittamista hitaaseen riisuutumiseen. Kun kirja lopulta tulee julki, olen ilkialaston ja turvaton.
– Työ on tavattoman verkkaista, matka ideasta kansiin saattaa kestää kymmeniä vuosia. Onneksi nautin etanavauhdista.
– Tiedostoistani löytyy eri vaiheessa olevia tekstejä, mutta keskityn yhteen kerrallaan. Siihen, joka kutsuu kiihkeimmin. Menen paljon intuition varassa.
Onko sinulla jo uusi kirja työn alla?
– Viimeistelen ensi syksynä julkaistavaa nuorten säeromaania, joka kertoo peilikuvista, kolhuisesta ystävyydestä, sisaruskateudesta, barbileikeistä ja letittämisestä.
– Olen myös mukana Puru-runokollektiivissa, jolle kypsyttelen kässäriä työnimellä Metsäpäiväkirja.
Mitä kirjallisuuden lajia haluaisit kokeilla?
– Olen aina ollut kiinnostunut kuvan ja tekstin liitosta. Sitä hedelmää pääsen vihdoin nauttimaan helmikuussa, kun ensimmäinen kuvakirjatekstini julkaistaan. Kirjan nimi on Kerro minulle kaunis sana, ja sen kuvittaa Karoliina Pertamo. On ollut ihanaa seurata, miten Karoliina on loihtinut sanojeni rinnalle omalakisen visuaalisen maailman.
– Dekkarin kirjoittaminen houkuttaa, mutta se vaatii tarkkaa juonenkutomisen taitoa, joka ei ole vahvuuteni. Tekisi silti mieli kokeilla.
Oletko jouluihminen? Mistä joulussa innostut?
– Olen, perinpohjaisesti! Innostun kaikesta paitsi vilkkuvista värivaloista ja Nisse-polkasta.
Mitä joulunviettoosi kuuluu? Onko sinulla erityisiä jouluperinteitä?
– Perinteitä on paljon: avattava joulukalenteri, aattoaamun uuniriisipuuro, itse tehdyt laatikot ja rosolli, kynttilät, kolmen hautausmaan kierros, joulumänty, tulppaanit, lautapelit, sauna, perhe, makoilu, Kari Tapion joululevy, metsälenkit, pikkulinnut ja jouluyön hyssy. Noin alkajaisiksi.
Luetko jouluna?
– Luen Katja Ketun Rose on poissa, jonka saan tädiltä. Ja runoja tietenkin, ehkäpä tällä kertaa Veera Antsaloa.
Kenelle haluat lähettää terveiset?
– Hauraille ja keskeneräisille. Kesken on hyvä.
