Tapani Kauppinen jo vartoilee tulijaa Lempäälässä Ahtialantien komean kartanonkeltaisen kotitalonsa pihalla. Kotimuseokierros voi alkaa.
– Tämä on Hävältilän kylää, hän oikaisee jo alkuunsa.
– Kylän raja kulkee jossain tuolla, hän viittilöi.
Matkakohteessa jo yllättävän kartanomainen pihamiljöö tekee kävijään vaikutuksen. Pihtakuusisella kuusiaidalla on ikää sata vuotta. Pihan somistuksena on suuria myllynkiviä. Aitan katolla komeilee suurikokoinen vellikello.
– Tuo on museohalkopino, Kauppinen selostaa oikeaoppisesti koottuja polttopuumotteja, kun hän vie vieraansa kierroksen alkuun yksityistien toiselle puolelle hyväkuntoisina säilyneisiin perunakellariin ja jyväaittaan.
Komea, järeillä lohkokivillä holvattu maakellari on suurikokoinen ja jyhkeä. Perunaa varten on ruhtinaallisesti säilytystilaa, mutta oli isossa talossa kulutustakin. Pottua tuotiin omasta pellosta hevoskuormittain.
Moni vieras on ehdottanut talo isännöivälle Kauppiselle pubin perustamista nyttemmin tyhjänä olevaan perunakellariin.
– Kyllä täällä ennen vanhaan sahtia maisteltiinkin, sanoo monia hauskoja muisteluksia mieleensä palauttava opas ihmetellen samalla, millä ihmeen konstilla niin suuret kivet on aikoinaan saatu holvatuksi.
Hän asuu komeaa, monen sadan neliön taloa kolmannessa polvessa. Menossa on 31. vuosi isäntänä.
– Tämän osti aikoinaan Hypoteekkipankilta vaarini Eevertti Kauppinen. Hän osti rappiotiloja ja laittoi niitä kuntoon ja möi sitten. Vesilahdesta, Pälkäneeltä ja mistä lie. Tästäkin hän, levoton sielu kun oli, lähti. Vaimonsa Alma, isoäitini, jäi tähän asumaan, Kauppinen kertaa talon historiaa.
Aika kuluu nopsaan esineisiin liittyviä mielenkiintoisia tarinoita kuunnelleen. Kauppisella on kertojan rutiinia, sillä opastettavia ryhmiä käy suht ahkeraan, viimeksi Helsingistä asti kolmen hengen ryhmä amerikkalaisia.
– Joku ottaa vastaavasta kotimuseon esittelystä vapaaehtoisen maksun, mutta minä en tee tätä rahan takia, museonsa oven turisteille avoimena pitävä Kauppinen sanoo.
– Jos olen täällä paikan päällä, kyllä tänne voi tulla.
Kellarin vieressä olevan, järeistä hirsistä tehdyn jyväaitan alakerrosta hallitsee suuri masiina: viskuriksi, kasmasiiniksi ja lajittelijaksikin kutsuttu.
– Vilja sisään ja pyöritetään kammesta.
Kauppinen kiertää kammesta ja pian melkoinen puhallus erottelee puhtaasta viljasta akanat, roskat ja muut rikkaruohot. Jyvät putoavat seulan läpi omaan lokeroonsa.
Vieressä on niin ikään käsikäyttöinen pelumylly, laite, jolla pätkittiin heinäkasvien varsia lyhyiksi pätkiksi pelukoppaan. Kun pätkiin sekoitettiin vettä ja jauhoja, saatiin aikaan apetta hevosten vahvistukseksi.
Suurimman vaikutuksen kävijään tekee kuitenkin jyhkeä aitan vieläkin jyhkeämpi rautainen lukkolaite ovessa. Vilja ja jyvät nauttivat selvästi arvostusta ennen vanhaan. Tänne on pitkäkyntisen ollut huono tulla.
– Isälläni, maanviljelijä Ossi Kauppisella oli tapana säilyttää aina siemenviljaa kolmen vuoden tarpeiksi.
Pääasia odottaa tilan pihapiirissä. Se on aitta, jossa varsinainen kotimuseo sijaitsee. Museotila on rakennuksen keskellä keskiaitassa. Kaksikerroksisen rakennuksen toisessa päädyssä on puuliiteri, toisessa niin sanottu mummuaitta.
Autenttisessa ympäristössä on esillä paljon entisajan maataloissa ja kotitaloudessa käytössä ollutta tarveaineistoa. Kaupunkilaiskävijäkin huomaa oitis, että ennen vanhaan omillaan toimeen tuleminen ja kaiken itse tekeminen oli hyve.
Esillä on niin perheen ja suvun historiaa kuin ajankuvaa viime vuosisadan alkuvuosikymmeniltä yleisemminkin.
Tapani Kauppisen setä Olavi Kauppinen oli merikapteeni, ja museon kokoelmissa on muun muassa lokikirja hänen kipparoimaltaan Marakatti-laivalta, joka oli vuonna 1941 matkalla Lontooseen.
Toinen setä Osmo Kauppinen oli ilmavoimien koe- ja hävittäjälentäjä, jonka sota-aikainen kaveri, hävittäjä-ässä ja kaksinkertainen Mannerheim-ristin ritari Hasse Wind usein vieraili talossa. Siitä on todisteena merkintöjä vieraskirjassa.
Tavaraa on paljon laidasta laitaan ja lattiasta kattoon. Ja millaisesta lattiasta! Leveimmät lankut ovat yli 40-senttisiä.
On työkalua ja keittiötarpeistoa. Vaatetta ja vanhoja lehtiä. Sota-ajan puhdetöitä ja pyydyksiä. Suksia ja pirtupulloja. Tapani Kauppinen kertoo, että kun hän viimeksi inventoi museotavarat, niitä oli 250.
– Sen jälkeen on tullut lahjoituksina niin paljon lisää, ette en pysty enää ottamaan enempää vastaan. Ei ole tilaa, tuskailee mies, joka ei keksi, miten saisi täydellisenä säilyneet hevosenvaljaat ja muut hevospelit ja rensselit esille.
