”Katson huohottaen metsään, joka on karmivan eloton. Se hautoo synkissä sisuksissaan kuolemaa; sudet ovat raadelleet Häpin, haaskat repivät sen kirsua, pedot ovat haistaneet meidätkin.”
Äidinkielen opettaja Tiina Keskisen pitkäaikainen unelma toteutui tänä keväänä, kun hänen esikoisteoksensa ”Koirani joka katosi. Häpin tarina” (Myllylahti, 2021) julkaistiin.
Pienestä pitäen kirjoittaneen Keskisen käsikirjoitus teki kustantajaan niin suuren vaikutuksen, että hän soitti Keskiselle jo samana iltana, kun oli saanut tarinan luettavakseen, ja tarjosi kustannussopimusta.
Kymmenen vuotta Aamulehden kolumnistina toiminut Keskinen on opiskellut kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista Tampereen yliopistossa ja Oriveden opistossa.
– Sanataide kulkee meillä suvussa. Isäni kirjoitti runoja ja isoisäni kirjoja.
Urjala, Vesilahti, Lempäälä, Kylmäkoski…
Häpin tarina on ennen kaikkea kasvutarina, jossa omistaja pikku hiljaa kasvaa ymmärtämään erityisherkkää koiraansa. Kun koira yllättäen eksyy hiihtolenkillä, alkavat uuvuttavat etsinnät, jotta perheenjäsen saataisiin takaisin kotiin. Suurena apuna on Etsijäkoiraliitto ja erityisesti Jaana Vahtola, joka kahden Suomen parhaimpiin kuuluvan etsijäkoiransa kanssa paneutuu auttamaan Häpin perhettä.
Etsijäkoirista on Suomessa valtava pula ja autettavia on liiaksi asti. Häpin paikantaminen oli poikkeuksellisen vaativaa.
– Häpi oli haastava karkuri siksi, että se oli päättänyt nauttia vapaudestaan täysin rinnoin eikä suostunut pysähtymään, Vahtola kertoo.
– Sen karkurireviiri oli yli 40 kilometriä. Kun siitä saatiin havainto ja saavuttiin paikalle, oli Häpi jo ehtinyt 16 kilometrin päähän, reviirin toiseen laitaan.
Häpin katoaminen suistaa Häpin perheen tunteiden vuoristorataan, jossa toivo vaihtuu hetkessä toivottomuuteen ja ikävä turhautumiseen, kun näköetäisyydellä oleva nälkiintynyt ja huonossa kunnossa oleva koira katsoo omistajaansa kuin muukalaista – ja juoksee pois. Elämästä tulee pelkkää grillattavien lihojen haalimista kaupoista, raskaassa lumihangessa sormet kohmeisina tarpomista ja muutaman tunnin yöunia.
– Toivon, että jokainen, joka haluaa pitää koiraansa vapaana, lukisi kirjani, Keskinen miettii.
– Vapaana pitämisessä on niin suuret riskit, etten suosittele sitä kenellekään. Häpikään ei ollut koskaan aikaisemmin karannut, mutta nyt se ilmeisesti lähti peuran perään tai pelästyi metsästäjien ääniä. Joka tapauksessa se juoksi niin kauas, ettei enää osannut takaisin.
Oikea koira meille – vai päinvastoin?
Samalla Keskinen toivoo kirjan herättävän ajatuksia niissä, jotka suunnittelevat koiran ottamista. Koiria markkinoidaan suloisilla valokuvilla ja esimerkiksi rescue-koiria myötätuntoa ja sääliä herättävillä ilmoituksilla, joissa vedotaan juuri ihmisten tunteisiin. Todellisuudessa koiran omistaminen voi vaatia hyvin paljon, varsinkin jos koiralla on traumatausta.
– Kun aina puhutaan siitä, olisiko joku koira itselle hyvä koira, pitäisikin useammin miettiä, olisinko minä hyvä omistaja kyseiselle koiralle, Keskinen pohtii.
– Vastuu eläimestä on suuri.
Vesilahdessa asuva Keskinen sanoo muistavansa koko loppuelämänsä, miten paljon tukea hän sai vesilahtelaisilta ja lähikunnista, joissa Häpi liikkui.
– Se yhteishenki oli jotakin käsittämätöntä. Kaikki tiesivät Häpistä, tuntemattomatkin ihmiset etsivät sitä ja ilmoituksia tuli saman tien, jos koirasta nähtiin vilauskin.
Keskisellä on suunnitelmissa jatkaa kirjoittamista ja koulumaailmassa 30 vuotta työskennelleenä esimerkiksi nuortenromaanin kirjoittaminen kiinnostaisi häntä tulevaisuudessa.