Historia on oppiaine ja tieteenala, jossa käsitellään usein sotia. Syynä siihen on, että sodat ovat muokanneet maailmaa. Rajoja, ihmisten kohtaloita, tapahtumia ynnä muuta. Kun puheet eivät riitä, otetaan aseet avuksi.
Lue myös: Lieskat Narvan yllä – Tuomas Hopun sisällissotatrilogian kolmas osa kertoo Vesilahden tapahtumista
1990-luku ja vielä useiden vuosien ajan 2000-luvun alussa valtasi alaa ajattelu, että sodat on suurinpiirtein sodittu. Ettei Suomen sisällissodan tai toisen maailmansodan tapaisia murhenäytelmiä enää fiksujen nykyihmisten toimesta näyteltäisi. Molemmista sodista tiedetään – kiitos historioitsijoiden – todella tarkkaan, miten inhimillisyys osoittautui ohueksi.
Sisällissodan terroriteot tai maailmansodan holokausti. Niissä ei inhimillisydellä ja empatialla roolia ollut.
Valitettavasti on todettava, ettei ihmiskunta kovin paljoa ole historiasta oppia ottanut. Mitä pidemmälle 2000-luku on edennyt, sen enemmän on ilmaantunut sotia ja repiviä ristiriitoja.
Esimerkiksi Isis, Ukraina ja Gaza omine tarinoineen kertovat korutonta kieltä, ettei 2000-luvun ihminen todellakaan sen fiksumpi ole kuin historian ihmiset.
Suomessa tärkein arvo on, kuten tammikuisessa presidentinvaalikeskusteluissa usein esille tuli, on kansamme yhtenäisyys. Asioista saa ja pitääkin olla eri mieltä, mutta ongelmat pitää ratkaista neuvottelemalla.
Ei vuodesta 1918 niin kauaa ole, etteikö siitä kannattaisi edelleen ottaa oppia. Historioitsijat ovat esittäneet useita ratkaisumalleja, miten sisällissota tuolloin olisi voitu välttää. Niinpä historian virheitä voidaan välttää nykyisyydessä, jos siihen on viisautta ja halua.
