Aviomies Pete istuu sohvalla. ”Hänen vieressään istuu karvainen haamu. Aivan kuin Peten vasen käsi ei osaisi olla aloillaan, se tekee hiuksenhienoa liikettä, sormet hellivät ruskeaa irokeesia.”
Häpi-niminen isovillakoira on kadonnut ja jäljellä on vain karmea ikävä ja lamaannuttava huoli siitä, miten ujo lemmikki selviää yönsä kahdenkymmenen asteen pakkasilla, juuri trimmatussa turkissaan. Mitä se syö, missä nukkuu yönsä, miten selviää metsissä susien ja kapisten supikoirien keskellä? Tuleeko juuri tänään se murskaava puhelu, jossa ilmoitetaan, että Häpi on löydetty kuolleena? Miten hiihtolenkillä karanneen ja eksyneen koiran enää voisi saada kotiin loputtomien peltojen, metsien ja jäätyneiden järvenselkien keskeltä?
Tiina Keskinen kuvaa esikoisromaanissaan ”Koirani joka katosi. Häpin tarina” (Myllylahti, 2021) epätoivoista, näännyttävää yritystä saada takaisin oma rakas koira, jonka löytymiseksi sinnikäs omistajaperhe on valmis tekemään kaikkensa. Häpin etsintöjä seuraavat lopulta tuhannet ihmiset ympäri Suomea. Monet haluavat auttaa, mutta keinot ovat vähissä.
Kun koira karkaa, se menee nopeasti niin sanottuun karkurimoodiin, jossa se ei yleensä anna kiinni edes omistajilleen. Koiran nimeä ei saa laittaa ilmoituksiin, koska vieraiden ihmisten kiinniottoyritykset ja koiran kutsuminen ajavat helposti pakovietin vallassa olevaa lemmikkiä vain kauemmaksi. Perinteiset keinot lemmikin kiinniottamiseksi eivät enää toimi, vaan on viritettävä loukkuja, grillattava näköhavaintopaikan lähettyvillä –ja maltettava mielensä vielä silloinkin, kun koira on jo hyvin lähellä, vain muutaman metrin päässä.
Keskisen romaani on lähes autenttisesti tositapahtumiin perustuva jännittävä, koskettava ja riipaiseva kertomus ikävästä, syyllisyydestä, sydäntäsärkevästä huolesta ja surusta, kun oma koira katoaa. Keskinen on erinomaisen taitava sanankäyttäjä, hänellä on harvinainen kyky kirjoittaa arkisistakin asioista kiinnostavasti, koukuttavasti ja ihmisläheisesti. Kirjan henkilöt tulevat lähelle lukijaa, heistä kerrotaan rehellisesti, mutta myötätuntoisesti.
Keskisellä on myös taito kirjoittaa omista tunteistaan ilman liian kaunistelevia suodattimia. Hän uskaltaa paljastaa itsensä, omat heikkoutensa ja myös oman herkkyytensä. Niin voi kuvata itseään vain ihminen, joka on kokenut paljon ja jolla on sydämen viisautta ja armollisuutta hyväksyä muut ja itsensä sellaisena kuin on.
Kirjan lukeminen valottaa oivallisella tavalla sitä työtä, jota vapaaehtoiset tekevät joka päivä muun muassa Etsijäkoiraliitossa kadonneiden lemmikkien löytymiseksi. Työ on raadollista, sukkahousuihin pujotetun tonnikalan ja rypsiöljyn avulla vedettyjen hajujälkien tekemistä, loukkujen tarkistamista muutaman tunnin välein, havaintopaikalle lähtemistä kesken iltapalan, tiedottamista, ohjeiden antamista, pois tolaltaan olevien omistajien rauhoittamista.
Samalla Keskisen romaani valottaa, miten hallitusta, tasapainoisesta elämästä voi hetkessä tulla sekasortoista kamppailua ja taistelua. Ehkä tärkeimpänä teos kuitenkin puolustaa jokaisen koiran oikeutta olla oma itsensä ja tulla rakastetuksi –myös silloin, kun se on kaikista vaikeinta.
