Tallusteleeko sinunkin pihallasi siili?

Muuttaessani rivitalokotiini en voinut edes kuvitella, miten ihania tuhisevia kesäystäviä pihalleni vähitellen kerääntyisi!

 Viime kesänä aloin ruokkia rappujeni alla asustelevaa siiliä. Parasta ja ravintosisällöltään luonnon ötökkäravintoa lähinnä ovat proteiinipitoiset pentukissan raksut eli kuivamuona, jota pitää liottaa monta tuntia vedessä ennen siilille tarjoilua. Kuivana raksut imevät kosteuden siilin mahalaukusta ja turvotus aiheuttaa vakaviakin suolistovaivoja. Sekaan voi murskata kuorettomia maapähkinän sydämiä ja loppukesällä voi ruokaan lisätä vähän myös rypsi tai auringonkukkaöljyä. Jos järvikalaa haluaa siilille tarjota, pitäisi kala ja perkuujätteet kiehauttaa siilille haitallisen entsyymin tuhoamiseksi. Kuten nykyään jo hyvin tiedetäänkin, on lehmänmaito siilelle erittäin haitallista. Maito aiheuttaa ripulia ja vatsavaivoja, jotka heikentävät siilin yleisvointia ja altistavat loisille ja taudeille. Siilille ei myöskään saa tarjota leipää, joka myös turvottaa vatsaa, tai suolaista ja mausteita ruokaa, vaikka näitä se valitettavasti löytää teiden varsilta ihmisten jäljiltä. Siilit ovat kovia juomaan, ja raikasta vettä olisi hyvä olla pihalla tukevassa, keikahtamattomassa kulhossa, vaikka muuten ei siilejä ruokkisikaan, sillä siilit menehtyvät useammin nestehukkaan kuin nälkään.

 Viime kesän kuluessa pihaani ilmestyi toinen ja kolmaskin siili, ja kesän kuluessa pihallani ruokaili yhteensä viisitoista erilaista siiliyksilöä, tosin yhtä aikaa paikalla oli ennätykselliset kymmenen siiliä. Joku isompi urossiili saattoi olla monta viikkoa retkillään, kun taas pienemmät ja nuoremmat siilit pysyivät lähistöllä koko kesän. Ja siilit todella ovat yksilöitä! Siilin voi oppia tunnistamaan piikistön tai turkin värityksestä, liikkumatavoista, käyttäytymisestä, karvojen pituudesta ja tuuheudesta, koosta ja rakenteesta. Annoin niille kaikille nimet ja aloin tarkkailla ilta illan jälkeen niiden puuhia ja voin sanoa, että hurmaavampaa kesäseuraa ei voisi saada! Keskenään nahistelevassa nuorisojengissä tuhisivat Puhku, Nuuhku ja Tuhku, jonka myöhemmin nimesin uudelleen muhkeiden olkalihasten myötä Arskaksi. Isoimmat siilit, jotka vierailivat ahkerasti alku- ja loppukesästä, vetäytyivät talvihorrospesiinsä jo yllättävän aikaisin elokuussa.

Kesän iloisin asia oli neljän pikkusiilin ilmestyminen pihaani elokuun alkupäivinä. Siilin poikaset syntyvät yleensä juhannusviikolla ja emo vieroittaa ne 5-6 viikon ikäisinä. Odotin niitä syksyn pimenevinä ja sateisina iltoina syömään, jotta ne ehtisivät saavuttaa talvihorrokseen riittävän, vähintään 700g painon. Ne olivat hellyttäviä, nappisilmäisiä otuksia, ja nimesinkin ne Söpöksi, Somaksi ja Söötiksi. Neljäs poikanen jäi surukseni auton alle.

 Mitä enemmän olen perehtynyt siilien elämään olen huomannut, miten vaarallista niiden elämä on. On suorastaan ihme, että niistä joka vuosi muutama selviää talvihorroksesta, poikaspesästä ja pienestä siilistä aikuiseksi asti, eivätkä ympäristön vaarat lopu siihenkään. Viime kesänä jäi auton alle pelkästään Lempäälässä Tampereentiellä Hakkarin noin kilometrin pituisella suoralla seitsemän siiliä! Nuuhkukin jäi elokuisena lauantaiyönä auton alle 30 kilometrin nopeusrajoitusalueella, jossa on tien pientareilla erittäin hyvä ja esteetön näkyvyys. Heinä-elokuun vaihteessa pienten vieroitettujen siilinpoikasten riski jäädä auton alle on erittäin suuri. Siilit kiittävät autoilijoita, jotka malttavat hämärän tullen ajaa hiljaa ja muistavat tarkkailla tienpenkoilta ajoradalle taapertavia eläimiä.

 Tänä kesänä siilejä on ollut liikkeellä jonkin verran viime kesää vähemmän. Viime talvi oli siileille erityisen vaikea, pesät kastuivat vesisateissa ja sateiden jälkeinen pakkanen jäädytti pesän. Uuden pesän kaivaminen tai rakentaminen lehdistä ja risuista on siilille talvella ylivoimaista jo pelkästään siksi, että horroksesta herääminen kuluttaa valtavasti energiavarastoa, jota tarvittaisiin horrostamisajan onnistumiseksi. Monet nuoret siilit ovat liian piniä tai ne eivät ensimmäiseksi talveksi vielä osaa rakentaa tarpeeksi kestävää ja suojaisaa pesää, ja nuorista siileistä menehtyykin talvella jopa 80%. Aikuisista siileistä menehtyy talvihorroksessa kolmannes.

 Moni lähialueeni siiliparka menehtyi myös, kun suuret risukasat rivitaloalueen takaa vietiin pois vasta lokakuussa, ja moni kesällä näissä risukasoissa syntynyt siili oli valinnut paikan myös talvihorrostamiseen. Siilien kannalta pihojen perällä olevat oksa- ja lehtikasat ovat mitä parhaimpia paikkoja sekä poikas- että talvipesiksi, mutta jos kasat haluaa kuitenkin poistaa, pitäisi se tehdä siilien suojelun kannalta viimeistään elokuun alkupäivinä. Silloin poikaspesät ovat tyhjentyneet eivätkä toivottavasti isot urossiilit ole vielä kömpineet niiden alle talvehtimaan.

 Siilille voi myös rakentaa raakalaudasta 40cm x 40cm kokoisen katolla ja katon rajassa olevilla ilmaraoilla varustetun kopin. Oviaukoksi riittää 10cm x 15 cm kokoinen aukko, ja sen eteen voi laittaa vielä vastaavan kokoisen tunnelin. Pesän pohjalle tulee soraa tai hiekkaa, sen päälle puhdas multa- tai turvekerros ja päällimmäiseksi sammalta. Siili virtsaa myös horroksen aikana, jolloin virtsa imeytyy maakerroksiin eikä palelluta horrostavaa siiliä. Pesään laitetaan valmiiksi pitkää luonnonheinää ja vaahteran lehtiä, joita siili voi pöyhiä mieleisekseen pesäksi. Siilin talvipesiä voi tilata myös valmiina Siili kiikarissa -verkkosivustolta, josta löytyy muutenkin arvokasta tietoa siileistä, niiden suojelusta ja hoidosta.

 Siili voi myös sotkeutua marjaverkkoihin tai maassa lojuviin siimoihin ja lankoihin. Se voi syödä tuholaisille ja rikkakasveille tarkoitettua myrkkyä, vaikka se itse onkin mitä parhain kotiloiden torjuja. Kaikkein pelottavin ääni siilin mielestä on siimaleikkurin ääni, sen kuultuaan siilit kipittävät ruokakupin äärestä lujaa vauhtia lähimpään pensaikkoon, vaikka ääni kuuluisi kauempaakin. Sitä on syytäkin pelätä, sillä varomaton käyttö silpoo ja vammauttaa vuosittain useita siilejä, jotka piileskelevät ja lepäävät heinien suojassa. Avonaiset sadevesikaivot ja muut putkien päät pitäisi peittää ja pihojen koristealtaisiin ja -lammikoihin pitäisi aina laittaa laudanpätkä tai esimerkiksi kiviä pohjalle, jotta veteen pudonnut siili pääsee kiipeämään pois.

 Keväällä suuri iloni oli, kun kaikki kolme pikkusiiliä, Söpö, Soma ja Söötti, olivat uhmanneet kaikkia synkkiä talvikuolleisuustilastoja ja selvinneet talvesta! Myös Puhku, Pukari, Iso Siili ja Arska olivat selviytyneet. Viime kesän poikasista on nyt kasvanut uusi tuhiseva nuorisojengi, joka innolla odottaa pihallani jo alkuillasta. Iloitsin muutama ilta sitten pienestä tämän kesän poikasesta, joka oli ensimmäistä kertaa osannut tulla pihalleni. Ilo vaihtui suruun päivää myöhemmin, kun pieni siili joutui vapaana kuljeskelevan kissan saaliiksi.

 Siili on rauhoitettu eläin. Siilejä on ollut Suomessa tuhansia vuosia, mutta ihminen on toiminnallaan vaikeuttanut siilin elinpiiriä ja siilikanta pienenee jatkuvasti. Siili tarvitsee ihmisen suojelua, ja vaikka siiliä ei alkaisi omalla pihallaan ruokkiakaan, voi pienillä asioilla huomioida ja poistaa vaaranpaikkoja, mitkä voisivat koitua siilin kohtaloksi. Siileistä kertovia suomenkielisiä kirjoja on vain kaksi. Kaarina Turtian Siili – pihapiirin villilemmikki löytyy kirjastoista ja uudenpi teos on Tuula Nyströmin ja Tiina Kinnusen kirja Eurooppalaisen siilin suojelu ja hoito. Näitä olen käyttänyt tietolähteinä tässä kirjoituksessa ja halutessani tietää enemmän tästä sympaattisesta, ystävällisestä tuhisijasta.

 Kaikkien ihanien siilien puolesta

 Sari Jouhtinen