Stalin ja Molotov olivat Neuvostoliiton johdossa meillä pelättyjä ja vihattuja. Toki esimerkiksi Paasikivi näyttää pitäneen Stalinia neuvotteluissa myöntyväisempänä, kun taas Molotov oli ”meille erityisen paha”. Ei ollut sattuma, että panssarintuhoamispullo oli nimetty Molotovin cocktailiksi. Jatkosodan laulussa Njet Molotoff kerrottiin, että Molotoff valehtelee enemmän kuin Bobrikoff. Häntä verrattiin sortokauden vihattuun kenraalikuvernööri Bobrikoffiin.
Tosiasiassahan Molotovilla ei ollut neuvotteluvaraa, vaan hän ajoi tavoitteitaan huutamalla. Sen sijaan Stalinilla oli mahdollisuuksia näyttää myöntyvältä ja tyytyä ratkaisuihin, jotka olivat yleispoliittisen tilanteen ja sotatilanteen kannalta mahdollisilta. Stalin esimerkiksi totesi talvisodan jälkeen selkeästi, että hyökkäys Suomeen oli tehtävä juuri marraskuun lopussa, kun Euroopan suurvallat olivat toistensa kurkussa. Muuten Suomen kysymyksen ”ratkaisemista” olisi ollut odotettava parikymmentä vuotta. Molotovin inhorealistista politiikkaa kuvastaa hyvin se, että samaan aikaan kun Neuvostoliitto suostui neuvotteluihin ns. Rytin-Tannerin hallituksen kanssa, hän ryhtyi tarjoamaan Ahvenanmaan pääsaaria Ruotsille.
Vuoden 1939 tunnelmat Neuvostoliitossa olivat laajentumishakuiset. Toukokuussa 1939 kokeneen diplomaatin Litvinovin jälkeen ulkoasiain kansankomissaariksi tuli V.M. Molotov. Hän kertoi paljon myöhemmin yksityiskeskustelussa kirjailija Zueville, että hän otti tavoitteekseen Neuvostoliiton suurentamisen ja liittotasavaltojen lukumäärän lisäämisen. Tämän toivottiin tapahtuvan uuden suursodan yhteydessä, kun kapitalistiset valtiot olisivat ruhjoneet toinen toisensa. Tällaisesta laajentumishakuisesta ajattelutavasta on vaikea löytää asiakirjatodisteita. Virallisissa dokumenteissa siitä on lausuma kommunistisen puolueen puoluekokouspöytäkirjassa vuodelta 1939 puna-armeijan poliittisen hallinnon johtajan L.Z. Mehlisin puheenvuorossa.
Neuvostoliiton ja Saksan liitto, Molotov-Ribbentrop-pakti (23.8.1939) ja siihen sisältynyt etupiiriraja oli vuosina 1939–41 Stalinin politiikan kivijalka, ja Neuvostoliitto pyrki ottamaan valvontaansa paktissa määritellyn intressipiirirajan itäpuoliset alueet. Etupiiriraja sulki sisäänsä mm. Baltian maat ja Suomen.
Syksyn 1939 neuvotteluissa pienten naapuriensa kanssa Neuvostoliiton ensisijaisena päämääränä oli sotilastukikohtien saaminen. Enemmästä, esimerkiksi päätöksestä näiden maiden liittämisestä Neuvostoliittoon, ei syksyltä 1939 ole varmoja todisteita. Silti näyttää selvältä, että Stalin pyrki turvallisuusajattelussaan saavuttamaan Venäjän vuoden 1914 rajojen tasan.
Talvisodan lopputulos ei ollut Stalinin mielen mukainen, mutta Suomea uskottiin voitavan tuossa tilanteessa pitää kurissa. Saksan kauttakulkuliikenteen alkaminen syyskuussa 1940 Suomen halki oli hänelle selkeä osoitus Neuvostoliiton vaikutusvallan heikkoudesta. Neuvostoliitto lisäsi painostusta ja yritti ylläpitää etupiirirajaa. Molotov otti asian esille, kun Berliinissä marraskuussa 1940 tunnusteltiin mahdollisuutta maailman jakamisesta neljän vallan: Saksan, Italian, Japanin ja Neuvostoliiton vaikutuspiireihin. Suomen kysymys oli etusijalla. Molotov selitti, että tämän asian ratkaisemattomuus uhkasi estää koko neuvottelujen pääkohteena olleen neljän vallan yhteistyön. Molotovin lähtökohta oli se, että vuoden 1939 sopimuksen lisäpöytäkirja oli ”ammennettu tyhjiin” lukuun ottamatta Suomea. Tiedämme, että Hitler käytti salaisessa politiikassa Suomen suuntaan hyväkseen Molotovin esityksen torjumista ja että Neuvostoliitto kielsi puoli vuosisataa koko asian. Toki Hitlerin ja Molotovin keskustelusta laadittu pöytäkirja on kummankin maan arkistossa samanlainen.
Hitlerin kanssa keskustellessaan Molotov vakuutti, että Suomen kysymys voitaisiin ratkaista ilman suursodan leviämistä Itämeren piiriin, mikäli saksalaiset vain vetäisivät joukkonsa Suomesta ja luopuisivat käytännössä tukemasta Suomen hallitusta. Kiertelyn jälkeen hän suostui sanomaan, että kysymys ratkaistaisiin samalla tavoin kuin Baltian maissa ja Romanialta riistetyssä Bessarabiassa. Tämä tarkoitti voimakasta poliittista ja sotilaallista painostusta Suomen liittämiseksi Neuvostoliittoon. Hitler varoitti, että asian ratkaisu ei onnistuisi ilman maailmansodan leviämistä: Ruotsi ja Yhdysvallat voisivat tempautua Englannin rinnalle.
Neuvostoliiton ja Saksan neuvottelukierroksen edelleen jatkuessa Neuvostoliitto lisäsi tehoa kielenkäyttöönsä. Suomea uhkailtiin sodalla. Molotov esitti itsenäisyyspäivänä 1940 suoraan, keitä ei Suomen presidentiksi saisi valita. Suomalaiset valitsivat presidentin listan ulkopuolelta, Risto Rytin. Tästä neuvostolähetystö sai ilmeisesti liioitellun käsityksen painostustoiminnan kantavuudesta. Niinpä lähetystön turvallisuuspalvelun johtaja Jelisejev (eli Sinitsyn) vielä Suomen uutta hallitusta vuodenvaiheessa 1940/41 muodostettaessa raportoi Moskovaan senkin, että ”meille läheisten piirien mielestä, hajaannus ja levottomuus hallitusleirissä on suotuisaa sille, että neuvostohallitus vaatisi demokraattisen hallituksen luomista, joka orientoituisi Neuvostoliittoon.”
Tilannearvio oli väärä, ja Stalin kutsutti tiukasti esiintyneen neuvostolähettilään Zotovin kotiin. Uudelle lähettiläälle Pavel Orloville annettiin lupa näyttää vihreää valoa aiemmin täysin torjutulle Suomen -Ruotsin puolustusliitolle.
Ohto Manninen
professori
