Ylioppilasessee:
Matkalla tutumman minän luo
Minäkuva tarkoittaa ihmisen henkilökohtaista kokemusta ja näkemystä itsestään. Jokaisella on sellainen, vaikka ei olisikaan harrastanut säännöllisesti syvällistä pohdiskelua itseään tulkiten. Minäkuva alkaa nimittäin kehittyä aivan varhaislapsuudesta lähtien, ja se muokkautuu koko elämän ajan ihmisen kypsyessä ja elämänkokemuksen karttuessa. Oma käsitys itsestä ei usein ole lainkaan yksinkertainen vaan pikemminkin erilaisten roolien muodostama moniulotteinen kokonaisuus.
Runo nimeltä Identiteetti on julkaistu rakkausrunot.fi-sivustolla nimimerkillä sadeyö vuonna 2015. Runossa puhuja pohtii omaa identiteettiään suhteessa muihin ihmisiin. Puhuja näkee itsensä ”väärässä nahassa” eikä ikään kuin tunnista omaa peilikuvaansa. Tunnen itsekin usein samoin. Joinakin päivinä olen hyvin vakuuttunut, että todellisuudessa olen joku aivan muu kuin mihin ruumiiseen olen sattunut syntymään. Toisinaan syypää on vain heikko itsetuntoni, joskus taas voimakkaampi tunne sisäisen minäni eroavaisuuksista verrattuna ulkomuotooni.
Kuten Identiteetti-runon puhuja, minäkään en tarkalleen tiedä, kuka pohjimmiltani olen. Tiedän kuitenkin, että elämän kulkiessa raiteillaan voi vähitellen oppia tuntemaan itseään paremmin. Identiteettiään etsivän puhujan tavoin minäkin olen ”puoliksi kumpaakin”. Olen päättänyt hyväksyä sen, että silloin tällöin peiliin katsoessani näen kurvien ja kukkasten sijaan mieluummin jonkun solmioon pukeutuneen. Vaikka en varsinaisesti arvosta itseäni sellaisena kuin olen, voin silti olla sinut sen suhteen, että viihdyn paremmin rennossa poikaporukassa kuin tyttöjen juttuja juoruillen.
Leena Laulajaisen runo ”Ruohometsän väkeä” kokoelmasta ”Satulintu lentää” vuodelta 2003 puhuu erilaisista identiteeteistä metaforisesti eläimien muodossa. Runossa koala ja vompatti kuvastavat kahden täysin erilaisen luonteen vastakkainasettelua. Runon puu kuvaa ihmistä ja hänen käsitystä itsestään. Koala asuu korkealla tuossa puussa piittaamatta syvällä kasvavista juurista kuin ihminen, joka elää hetkessä murehtimatta omaa minäänsä sen suuremmin. Vompatti sen sijaan kaivaa maata kohti juuria: se on jumiutunut pohtimaan itseään ja menneisyyttään pintaa syvemmältä miettiessään ”Miten syvät on juuret suurimman puun”.
Laulajaisen runossa puhuja kokee itse olevansa kuin pieni tuulessa liitelevä kolibri. Kolibri ei ole kuten koala tai vompatti, se on vapaa laskeutumaan puun alle aivan maan tasalle tai lentämään korkealle kohti puun latvaa. Koen itsekin olevani runon kolibrin kaltainen. Kolibri voi asettua niin koalan kuin vompatinkin asemaan. Välillä saatan vompatin tavoin pohtia juurta jaksaen omia syvällisiä juuriani. Aika ajoin voin myös lennähtää kohti korkeuksia ja turhia miettimättä tarttua elämääni juuri sellaisena kuin sen sillä hetkellä koen. On vapauttavaa nauttia hetkestä kuten sinisen taivaan alla oksallaan keinahteleva koala.
Vaikka jokaisella on jatkuvasti jokin käsitys itsestään, on matka täydelliseen itsensä tuntemiseen paljon pidempi kuin vaikkapa aikuiseksi kasvaminen. Matkani tällä planeetalla tuli tänään jo 19 vuoden mittaiseksi, ja koko tuon ajan olen opetellut tuntemaan paremmin sisälläni asuvaa minää. Silti minusta edelleen tuntuu, etten tunne hänestä vielä puoltakaan.
Usein tulen huomanneeksi, että ympäröivät ihmiset tuntevat minut paremmin kuin itse tunnen. Läheiset ystävät ja perhe ovatkin monesti suuri apu matkalla itsetuntemukseen, koska he saavat huomaamaan omasta persoonallisuudesta sellaisia puolia, joita ei muuten tulisi ajatelleeksi. Jokainen myös ajattelemattaan vertaa itseään muihin. Identiteetti-runossakin puhuja yrittää etsiä itseään muista ihmisistä, mutta ei onnistu. Voi tuntua pelottavalta huomata olevansa erilainen kuin muut, mutta todellisuudessa on suuri rikkaus olla oma persoonallinen itsensä kaikkine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Itse ajattelen, että muiden ihmisten hyväksynnän sijaan on tärkeämpää keskittyä hyväksymään ensin itsensä. Kun on armollinen itselleen, voi joskus lentää yhtä vapaasti kuin Leena Laulajaisen runon kolibri: antaen tuulen viedä elämää omiin suuntiinsa ilman paineita siitä, millainen muiden mielestä pitäisi olla.
Uuno Kailaan runo ”Verkossa” (Purjehtijat, 1925) kertoo juuri siitä, millaista on elää ilman kolibrin vapautta. Runon puhuja kokee olevansa kuin verkkoon takertunut viaton kala, joka haaveilee vapaudesta. Kala näkee edessään avaran veden, mutta tuntee olevansa loukussa rannan matalikossa. Samanlaisen ahdistuksen valtaan helposti joutuu, jos erehtyy määrittämään minäkuvansa ulkopuolisten odotusten mukaisesti.
Itsetunnon pahimpia vihollisia ovat nimenomaan vaatimukset itseä kohtaan. Kun asettaa itselleen liian murskaavia odotuksia, pettyy helposti eikä sitten pääse pakoon kalaverkon lailla kaappaavaa riittämättömyyden tunnetta. Olen oppinut, että on parasta tavoitella paremmaksi kehittymistä ilman suorituspaineita. Silloin voi yllättyä ainoastaan positiivisesti.
Näen itseni kuin hedelmäpuuna. Joinakin vuosina saattaa olla huono hedelmäsato, mutta puusta on iloa vihreine lehtineenkin. Aina on kuitenkin mahdollista tavoitella parempaa. On motivoivaa pyrkiä elämässä aina kohti parasta tulosta eli makeita hedelmiä notkuvia oksia. Vaikka ajoittain epäonnistuisi, aina tulee uusia vuosia ja mahdollisuuksia yrittää uudelleen. Jos mikään ei kaada unelmista ja päämääristä rakentuvaa runkoani, saan kasvaa vuosien saatossa vankaksi ja horjumattomaksi puuksi, joka selviää elämän monista myrskytuulista.
Suurinkaan puu ei silti pysy pystyssä ilman tukevia juuria. Aivan kuten vompatti Leena Laulajaisen runossa, minäkin mietin usein, kuinka syvät sen suurimman puun juuret ovat. Lujin perusta on siis tuntea ja hyväksyä oma itsensä.
Viola Mattila
Kirjoitus on äidinkielen ylioppilasessee tältä keväältä. Viola Mattilan kirjoitus oli Lempäälän lukion paras äidinkielen ylioppilasessee.
