Huhtikuussa 126 vuotta sitten Vesilahdessa ja eritoten Narvan seudulla tapahtui kauheita asioita.
Tammikuussa alkanut sisällissota punaisten ja valkoisten välillä oli edennyt ratkaisuvaiheeseen. Tampereen olivat valkoiset joukot valloittaneet pääsiäisenä maalis-huhtikuun taitteessa 1918. Myös Lempäälä oli valkoisten hallussa. Taistelut silti jatkuivat, sillä leveällä kaistaleella Porista Viipuriin oli punainen valta vielä voimissaan. Punaiset toki tiedostivat orastavan tappionsa, mutta suunnitelmana oli edetä isolla voimalla itään aina Neuvosto-Venäjälle asti.
Suunnitelman esteeksi tulivat valkoisten ohella saksalaiset, joita nousi maihin Hangossa ja Loviisassa. Saksalaisten Itämeren divisioona yhdessä valkoisten kanssa katkaisi punaisten pakolaisten epätoivoisen rynnistyksen Lahdessa toukokuun alussa 1918. Sisällissodan taistelut loppuivat siihen.
Ennen taisteluiden loppumista, tapahtui esimerkiksi Vesilahdessa monenmoisia tapahtumia, joita filosofian tohtori Tuomas Hoppu kuvaa tarkasti sisällissotatrilogiansa kolmososassa ”Tien päänä Lahti”.
Nykyään Pirkkalassa asuva, mutta juuret Lempäälän Säijään ja Vesilahden Hinsalaan omaava 57-vuotias Hoppu on yksi tuotteliaimmista ja ansioituneimmista sisällissodan tutkijoista Suomessa. Hän on kirjoittanut sisällissodasta useita eri teoksia, mutta tähän trilogiaan kuuluvat sen ykkösosa ”Vilppulasta Tampereen porteille” ja kakkososa ”Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta”.
Hopun teksti on tarkkaa, vahvasti lähteisiin ja aikalaiskertomuksiin nojaavaa. Teoksista löytyy lukuisia anekdootteja muistiinpanoista, kuulustelupöytäkirjoista ynnä muista kirjallisista lähteistä. Paljon on yksittäisiä asioita silti jäänyt epäselviksi. Iso osa on painunut historian unholaan tai ainakin niin, että niistä on kertakaikkiaan vaiettu.
Esimerkiksi Laukon kartanon tai Narvan talojen polttajien henkilöllisyyksiä Hoppu päättelee ja tuo nimiä esiinkin, mutta mitään täydellistä nimilistaa ei luonnollisestikaan ole enää esittää.
Kun punaiset vetäytyivät ja pakenivat Tampereelta, oli Nokian, silloin itsenäisen Tottijärven ja Vesilahden suunta looginen. Nykyinen suosittu matkailukohde Laukon kartano oli iso mahtitekijä silloinkin. Kartanon vilja- ja ruokavarastoja käytiin sodan aikana pakkoverottamassa useasti punaisten toimesta. Kuten Hoppu toteaa kartano ”veti pelkällä vauraalla olemuksellaan vetäytyviä punakaartilaisjoukkoja puoleensa”.
Laukko koki kohtalonsa huhtikuun 17. päivänä, jolloin lähinnä tottijärveläisistä kaartilaisista koostunut joukko hävitti koko kartanon.
Laukon kartanon polttaminen oli alkusoittoa laajemmalle poltetun maan taktiikalle Vesilahdessa.
Yksi Hopun paljon käyttämä lähde oli narvalainen opettaja Akseli Nopola, joka julkaisi teoksen ”Kapina-ajan muistelmia Länsi-Vesilahdella” vuonna 1926.
Traagisin päivä Narvan näkökulmasta oli 22. huhtikuuta 1918, jolloin yhdestä ratsumiehestä ja kymmenkunnasta polkupyörällä liikkuneesta punakaartilaisesta koostuva joukko poltti ensiksi Narvan pohjoispuolelta kahdeksan maalaistaloa ja jatkoi sen jälkeen tihutyötään Narvassa.
Akseli Nopolan sanatarkka kuvaus tapahtumista kuuluu: ”Joka puolella on savua, kamalaa hälinää ja räiskettä. Polttojoukko rientää paikasta toiseen ja sortumassa ovat edelleen Toivosen, Karjalaisen ja Ropon talot. Uusia vain sytytetään: Nyt seuraa kansakoulu, Rautellin, Riihiojan, Saarelan, Lindforssin, Karholan, Takun, Ketolan, Lahtisen ja Tannin talot, sekä osuusmeijeri ja Narvan suuri puusilta sekä sen vieressä K.Rautellin talo”.
Seuraavana päivänä hävitys jatkui, mutta pian näiden tapahtumien jälkeen punakaartilaiset jatkoivat matkaansa kohti itää Toijalan, Hämeenlinnan, Hauhon, Tuuloksen ja Hollolan kautta. Lahden edustalla Fellmannin pellolla lopulta tapahtui sisällissodan viimeiset taistelut, jolloin kaartilaiset ja heidän mukanaan kulkeneet tuhannet pakolaiset antautuivat.
Sodan jälkeisiä ankaria kosto- ja rankaisutoimia Hoppu kuvaa melkoiseksi sattumankaupaksi, Vesilahdenkin tuhotöihin syyllistyneitä ei likikään kaikkia tuomiolle saatu, mutta paljon vähäpätöisemmistä rikkeistä syytettyjä sen sijaan teloitettiin.
Hieman yli neljä kuukautta kestäneen sisällissodan uhriluku on iso: kaikkiaan siinä kuoli noin 35 000 suomalaista, joista noin 11 500 taisteluissa. Sodan jälkeen yli 100 000 punaista vangittiin, heistä noin 13 000 menehtyi vankileireillä. Vajaat 10 000 ihmistä surmattiin taisteluiden ulkopuolella erilaisin kostomotiivein.
Kauna ja katkeruus jylläsivät pitkään sodan jälkeen voittajien, mutta etenkin hävinneiden keskuudessa. Elämän oli kuitenkin jatkuttava, monet punaiset palasivat sodan ja mahdollisen vankeuden jälkeen rauhanaikaisiin töihinsä. Voittajat ja hävinneet kaikesta huolimatta tarvitsivat toisiaan.
Tuomas Hopun teostrio on Suomen historiasta kiinnostuneille erinomaisen suositeltava lukupaketti. Teksti on sujuvaa, mutta ajoittain rankkojen tapahtumien takia, raskastakin luettavaa.
Jos jostain asiasta pitää ottaa historiasta oppia, niin Suomen sisällissodasta teemalla: Ei enää koskaan.
