Ainahan se yllättää, kun sähkön tai vedenjakeluun tulee odottamaton katko. Keskiviikkona Lempäälässä vedenjakelu keskeytyi sadoilta talouksilta runkovesilinjan rikon vuoksi. Nyt osui myös omalle kohdalleni. Tiedotus toimi hyvin, eikä minulla ollut hätää. Otin töistä kotiin lähtiessäni ruoanlaittovedet mukaani.
Vedenjakelu toimii nykyisin niin hyvin, että sitä tulee pitäneeksi helposti itsestäänselvyytenä. Ukrainan sotaa on käyty nyt kaksi vuotta ja sen aikana kotitarvevarautumisesta on jälleen puhuttu. Tutuksi on tullut termi 72 tunnin kotivarasta. Varsin moni sellaista jo pitääkin, useimmiten siitä unohtuu juuri vesi. Niin itsellänikin.
Varautuminen on yhteisöllistä. Lempäälän vesikatko oli toki ikävä sattumus, mutta hyvä muistutus veden tärkeydestä ja varautumisesta. Oli ilahduttavaa huomata naapuruston toiminta katkon sattuessa. Pihamailla ja rappukäytävillä kulkevat kyselivät toinen toisiltaan, ovatko naapurit tietoisia asiasta ja mistä saa vettä. Vedenjakelupisteellä ja sosiaalisessa mediassa tarjottiin vesiastioita lainaksi niille, keneltä ei sellaisia omasta takaa löytynyt.
Elämänkokemus tuo myös varmuutta ja tyyneyttä toimia kriisitilanteissakin. Kysyin iäkkäältä naapuriltani, tarvitseeko hän apua vedennoudossa. Naapuri kiitti tiedosta, hän ei ollut kuullut uutista radiosta tai internetistä. Hän vain totesi, ”Ei minulla mitään hätää ole. Kun vesi alkoi prykimään, otin talteen heti kahvinkeittotarpeet. Sitten se vedentulo loppuikin.” Hän totesi asian ihan tyynesti, toiminta tuli selkärangasta. Nostin mielessäni viisaudelle hattua, vaihdoimme kuulumiset ja jatkoimme toimiamme.
Lisäsin kauppalistaan puhdasvesikanisterin. Hieman ennen puolta yötä vesiputkisto alkoi pulputtaa merkkinä vesikatkon päättymisestä. Käänsin kylkeä kiitollisena.