Menneiden tapahtumien arviointi on jälkipeliä, mistä ei paljonkaan ole hyötyä, mikäli siitä ei yritä oppia jotakin.
Viime viikolla LVS:n printissä julkaistu artikkeli VTT, eversti Pekka Visurin talvisotaa koskevasta esitelmästä toi uutta tietoa sodan taustoista. Nykytiedon mukaan Stalin pyrki tarmokkaasti neuvotteluratkaisuun. Mannerheimia puolestaan huolestutti Suomen neuvottelijoiden joustamattomuus.
Mannerheim yritti taivutella hallitusta luovuttamaan Suomenlahden ulkosaaret Neuvostoliitolle, koska niiden puolustaminen oli mahdotonta. Hän kehotti myös siirtämään rajaa kauemmaksi Leningradin kaupungista. Vastineeksi Suomi olisi saanut maata Repolasta ja Porajärveltä.
Mannerheim ymmärsi Stalinin tavoitteen, joka oli Leningradin turvaaminen maan ja meren kautta tulevilta hyökkäyksiltä. Raja haluttiin siirtää silloisen tykinkantaman, 32 kilometrin päähän.
Mitä mahtaa pyörinyt Suomen neuvottelijoiden päissä, kun he eivät kuukauden neuvottelujenkaan jälkeen ymmärtäneet Stalinin näkemystä ja toisaalta tilanteen vakavuutta. Mannerheim vaati vielä kariutuneiden neuvottelujen jälkeen ottamaan uutta kosketusta neuvostojohtoon, mutta Suomen hallitus ei pitänyt sodan uhkaa todellisena. Se oli suuri virhearvio.
Vanhassa historiankirjoituksessa Neuvostoliiton vaatimuksia pidettiin kohtuuttomina ja hyökkäystä Suomeen yllätyksenä. Se oli yllätys hallitukselle mutta ei Mannerheimille.
Olisiko talvisota ollut estettävissä, jos Suomi olisi suostunut Neuvostoliiton neuvotteluvaatimuksiin? Sitä emme saa koskaan tietää. Ottaen huomioon Saksan laajenemispyrkimykset voi pitää todennäköisenä, että Suomi olisi ennen pitkää joutunut osalliseksi maailmansotaan.
Mitä tästä sitten voi oppia? Paljon, myös sen, että tänä päivänä oikeilta tuntuvien päätösten todellinen arvo punnitaan vasta vuosien kuluttua. Historiaan kannattaa perehtyä, sillä se kertoo paljon meidänkin ajastamme.
