Hyttyset, nuo kesäiltojen riesa, pääsevät lentämään eteenpäin vain reilun parin kilometrin tuntivauhdilla. Se tarkoittaa, että nuo inisijät on helppo karkottaa ihan vain reippaalla kävelyllä. Mutta miten ihmeessä ne pirulaiset sitten onnistuvat pääsemään iholle jopa juoksulenkin aikana?
Ihminen on läpi historian omaan hitauteensa tuskastuneena onnistunut kekseliäästi luomaan nopeampia tapoja matkustaa. Jos ihmiskroppa ei pääse yli neljänkympin tuntivauhtia, täytyy hypätä jonkin nopeamman kyytiin. Ennen höyryvoimaa hevoset palvelivat pitkään tässä tarkoituksessa. Sen jälkeen kehitys on ollut huimaa. Polttomoottoreiden ja rakettimoottoreiden avulla ihminen on luonut laitteita, joiden avulla se kykenee käsittämättömiin nopeuksiin. Kun Apollo 10:n astronautit palasivat kuusta maahan, he törmäsivät ilmakehään noin 40 000 kilometrin tuntivauhtia.
Toisaalta me kaikki Telluksen asukkaat syöksymme avaruudessa gravitaation ansiosta noin 1 800 000 kilometriä tunnissa. Mutta se ärsyttävä itikka, miten se kesken juoksun onnistuukaan lävistämään orvaskeden ja työntämään imukärsänsä hiussuonistoon? No, ihan samalla tavalla kuin ihminen pääsee moottoritiellä sataakahtakymppiä tai avaruussukkulassa neljääkymmentätuhatta. Hyttyselle riittää, että se tavalla tai toisella pääsee ihmisen kyytiin. Sen jälkeen ihminen on kuski, ja itikka saa kaikessa rauhassa keskittyä ravitsemuspuuhiinsa.
Mikä pätee fyysisessä maailmassa, toimii hämmentävällä tavalla myös hengellisesti. Jos en pääse tarpeeksi lujaa, täytyy hypätä sellaisen kyytiin, joka pääsee. Jos jonnekin meneminen on minulle mahdotonta, täytyy kiinnittyä johonkuhun, jolle se on mahdollista. Yksinkertaista, eikö vain? Ja niin yksinkertaisesta asiasta loppupeleissä on kristinuskossa kyse: pysy kiinni Jeesuksessa, niin menet sinne, minne hänkin menee – lopulta siis Taivaaseen.
Henri Karvinen, seurakuntapastori
