Ellin ja Liisan ystävyys on kestänyt yli 70 vuotta – ”Ei lapsilla ole ennakkoluuloja”

Vesilahden kirjastossa on maaliskuun loppuun asti näytteillä Elli Höyssän ja Liisa Nyrön posliininmaalaustaidetta ja maalauksia sekä Liisa Nyrön tyttärentyttären Mariina Rauhasen lyijykynätöitä. Sosionomiksi opiskeleva Rauhanen on syntynyt vuonna 1994.

Kun karjalaistyttö Elli muutti sodan jälkeen Heinälahden rannalle Vesilahteen, hän sai nopeasti uusia kavereita.

– Huomasimme, että siellä kapean lahden toisella puolella asui kivoja tyttöjä, Elli muistelee.

Lahden toisella puolella, Pörölän kylässä asui Elliä pari vuotta nuorempi maalaistalon tyttö Liisa. Pian naapurukset alkoivat vierailla toistensa luona ja kävivät yhdessä Ylämäen kansakoulua.

– Ei lapsilla ole ennakkoluuloja. Eivätkä lapset ihmettele, jos joku puhuu omituista murretta. Me ruvettiin vaan puhumaan samalla tavalla kuin muutkin paikkakunnalla puhuivat, Elli heläyttää.

Iloisen karjalaistytön ja rauhallisen vesilahtelaistytön ystävyys on kestänyt reilusti yli 70 vuotta. Nyt Elli Höyssä ja Liisa Nyrö istuvat vierekkäin Vesilahden Lähde-kirjastossa, jossa heillä on yhteinen taidenäyttely.

– Onneksi tulitte silloin Vesilahteen, Nyrö sanoo lapsuudenystävälleen.

– Ei me olla kinasteltukaan koskaan, vaikka olemme kummatkin horoskoopiltamme härkiä, Höyssä naurahtaa.

Ellin työ.

Nuorina aikuisina ystävysten välimatka piteni, kun Elli meni naimisiin ja muutti Pyhäjärven rannalle Vesilahden Korpiniemeen. Liisa jäi kotitilalleen ja asuu siellä vieläkin miehensä Matti Nyrön kanssa.

Elli Höyssä sai neljä lasta ja Liisa Nyrö kolme. Kummatkin emännöivät aluksi perinteisiä viljanviljely- ja karjatiloja, mutta myöhemmin naiset innostuivat maatilamatkailusta. Höyssä perusti Uotilan maatilamajoituksen ja Nyrö Tohkalan tilan.

– Se oli kyllä hauskaa hommaa, se turistien passaaminen. Kävi paljon ulkomaalaisia vieraita, esimerkiksi Japanista. Opiskelin aikuisiällä kieliä, jotta pystyin paremmin palvelemaan asiakkaita, Höyssä kertoo.

Maatilamajoituksen vieraille hän tarjoili usein teetä tai kahvia itse maalaamistaan mukeista. Posliininmaalaus on ollut Höyssälle rakas harrastus jo vuodesta 1972.

– Minua viehättää posliininmaalauksen vaikeus. Täytyy suunnitella työvaiheet tarkkaan ja joka värin välissä täytyy polttaa. Monet eläkeläiset valittavat, että aika ei kulu. Kannattaa ruveta maalaamaan posliinia, siinä kyllä riittää touhua, Höyssä kannustaa.

Myös Liisa Nyrö aloitti posliininmaalausharrastuksen 1970-luvun alussa ja jatkaa sitä vieläkin. Hänellä on kotona posliininpolttouuni, joten maalaustöitä ei tarvitse kiikuttaa muualle poltettaviksi.

Elli Höyssä ja Liisa Nyrö ovat jo vuosikymmenten ajan käyneet Kaarina Lepistön posliininmaalauskoulussa Lempäälässä. Siellä kokoontuu viikoittain tuttu rouvajengi, jolla on hauskaa yhdessä.

– Kun ihminen tulee vanhaksi, pitää keksiä harrastuksia. Harrastukset pitävät nuorekkaana. Meillä ei käsi vapise ja ajelemme vielä kumpikin autolla, Höyssä kertoo.

– Kyllä posliininmaalaus on antanut elämään paljon mielekkyyttä. On ollut värikäs elämä, Nyrö myötäilee.

Liisan työ.

TERVE!

Tämä sisältö on lehden tilaajille.
Tutustu 5 viikkoa vain 1,90 €.