Sirpa Kähkösen kirjallisuusilta paransi sodan haavoja

Sirpa Kähkönen (vas.) ja Hugo 1918 -kirjan päähenkilön pojantytär Eija Mäkinen pohtivat syvällisesti sotien vaikusta perheissä. – Tärkeää on muistaa, että jälkipolvet eivät ole vastuussa edeltävien sukupolvien teoista, he tähdensivät. Kuva: Marita Miettinen

Kirjailija Sirpa Kähkösen ilta elokuun viimeisenä sunnuntaina Lempäälän kirkossa oli kaunis ja hoitava.

Kirjallisuusilta oli osa Lempäälän seurakunnan Sovinnon siiville -kulttuurisarjaa, joka liittyy sisällissodan muistovuoteen ja jatkuu koko syksyn.

Esittelyssä oli konkarikirjailijan mikrohistoriallinen teos Hugo 1918, joka kertoo tamperelaisen nuoren miehen, Hugo Enbomin, sisällissodasta ja varsinkin vankileiriajasta Tammisaaressa. Enbom kuoli leiriolojen näännyttämänä syksyllä 1918.

Vaikean aiheen äärellä oli runsas yleisö, kirjailija Kähkönen sekä Eija Mäkinen, Enbomin pojantytär.

Tärkeä osa iltaa oli kitaristi Toni Tattin esittämä musiikki. Lempeät kappaleet antoivat tilaa ajatuksille.

Hugo Enbom oli sisällissodan ajan Tampereen punakaartissa, ja kaupungin valtauksen jälkeen hän joutui Raahen kautta Tammisaaren punavankileirille.

Sieltä hän kirjoitti vaimolleen Jennylle kirjeitä, jotka ovat Hugo 1918 -teoksen pohjana.

– Järkytyin syvästi, kun luin isoisäni kirjeet ensimmäisen kerran. Ne kertoivat niin ankarista oloista, Eija Mäkinen selvitti.

Hän kuitenkin ymmärsi viestien arvon. Kun hän sai ne toisen kerran käsiinsä, hän kopioi kirjeet ja lähetti ne Kansan Arkistoon Helsinkiin.

– Jotain erityissä kirjeissä on. Vaikka sisältö on äärimmäistä epätoivoa, Hugo puhutteli vaimoaan aina niin kauniisti: hyvä Jenny, rakas Jenny.

Kirjeet päätyivät Kähkösen nähtäville, kun hän valmisteli tietokirjaa Tammisaaren vankilan myöhemmistä vaiheista.

– Vaikutuin Hugon sitkeydestä. Siitä, kuinka hän pyrki pysymään hengissä mahdottomissa oloissa, sairaana ja nälkiintyneenä, Kähkönen kuvaili.

Sisällissodan muistovuoden alla Tammisaaren punavankimuistomerkin hoitoyhdistys ehdotti Kähköselle historiallisen teoksen kirjoittamista vankileiristä.

– Aiheeseen ja Hugon tarinaan oli helppoa tarttua.

– Koko kirjailijanurani olen kirjoittanut siitä, miten kriisit vaikuttavat yksilöiden ja yhteisöjen elämään.

Kirjailijan seitsenosainen Kuopio-sarja, romaani Graniittimies sekä tietokirjat Vihan ja rakkauden liekit ja nyt Hugo 1918 kumpuavat suomalaisen vasemmiston ja laajemmin työväen historiasta.

Kähkösellä on teemaan henkilökohtainen side. Hänen isoisänsä oli 1920- ja 1930-luvuilla pitkään poliittisena vankina Tammisaaressa. Isoisän veli taas lähti vapaaehtoisesti rakentamaan Neuvostoliittoa ja jäi sille tielle.

Lempäälän kirkon kirjallisuusillassa Sirpa Kähkönen ja Eija Mäkinen keskustelivat pitkään sukujen taakasta.

– Viha ja katkeruus voivat periytyä, kuten muut sotien aiheuttamat jäljet. Ne tulevat ilmi hiljaisuutena, asiana, josta ei osata tai pystytä puhumaan, Kähkönen totesi.

– Kun lähtökohdat ovat rikkinäiset, se voi näkyä myös liiallisena suorittamisena, ahkeruutena ja kunnollisuutena sukupolvien ajan, hän sanoi.

Tutkimustiedon mukaan vie neljä sukupolvea toipua sisällissodan kaltaisesta vakavasta traumasta.

– Vasta neljäs sukupolvi pystyy puhumaan asioista vapaasti ilman näkymättömiä taakkoja, Sirpa Kähkönen tiesi.

Eija Mäkisen isä Veikko oli vain kolmevuotias, kun Hugo-isä kuoli ja poika jäi punaorvoksi.

– Ehkä isäni tausta näkyi hänessä kriittisenä suhtautumisena yhteiskuntaan, Mäkinen arvioi.

– Ja yleensäkin meillä vain jotenkin tiedettiin mistä oltiin kotoisin.

Sisällissodan jälkeen Suomi oli pitkään jakautunut kahtia.

– Se tuli ilmi niin, että lapsena joku kaveri ei saanut leikkiä kanssani vain siksi, että isä harrasti työväen näyttämöllä, Mäkinen muisteli.

Puhdistuminen vihasta ja katkeruudesta voi olla vaikeaa. Sanattomuuden purkaminen sanoiksi on Kähkösen mukaan tärkeää.

Eräs toiminnallinen tie vaikeiden asioiden käsittelyyn on taide: lukemalla eläytyminen, kirjoittaminen, kuvataiteen katsominen ja tekeminen sekä musiikin harrastaminen.

– Myös kokoontuminen yhteen aiheen äärelle eheyttää.

– Välttämättä ei tarvitse sanoa mitään, kuten täällä nyt. Jokainen voi vain tulla ja olla yhdessä omine ajatuksineen, Kähkönen tiivisti.

Teksti: Marita Miettinen