Latu on röpelöinen kävelyyn

Lauantaina Hakkarin hiihtolenkiltä palattuani täytyi oikein ottaa Lempäälän kartta esiin ja ynnäillä sekä ihmetellä, kuinka paljon teitä, pyöräteitä, sivuteitä, metsäautoteitä ja muita käveltäviä reittejä kunnastamme oikien löytyykään. Ja löytyyhän niitä, varovaisesti arvioidenkin jokunen tuhat kilometriä.
Siksi ihmetyksen aihe onkin suuri, miksi joku/jotkut kampeavat jopa Hakkarin puolentoista kilometrin latubaanalle lampsimaan? Hakkarin pidemmillä lenkeillä, jotka lauantaina 10. tammikuuta olivat vasta niin sanotusti pohjattuja, on käpsijöitä tullut vastaan lähes joka kerta siellä visiteeratessani. Luulisi, että latu ja sen reunukset ovat aika inhottavan röpelöiset kävelylenkkelyyn. Vastaan tullut pieni koirakin näytti olevan enemmänkin pulassa ladun sivussa epätasaisessa murikossa tipsutellessaan.
Sekin kummastuttaa, miksi hiihtovalmentajan pitää kävellen tulla ladulle seuraamaan isommissakin kisoissa pärjänneen suojattinsa tekniikkatreeniä. Eikö niitä voi seurata sukset jalassa?
Asia on tokikin pieni verrattuna ajan suuriin myllerryksiin, eikä kenenkään kannata herneitä sieraimissaan säilyttää sen paremmin ”elintilansa” Hakkrain purulla muutamaksi viikoksi menettäneiden patikoijien kuin heistä ärsyyntyneiden suksistelijoidenkaan. Mutta jonkinlainen toisten huomioiminen, tilannetaju vai olisiko kyse hienotunteisuudesta, voisi olla paikallaan.
Jos lunta ja latua on olemassa, vuodesta riippuen kuukaudesta maksimissaan neljään, löytyy sinä aikana jalkalenkille paikka joltain muulta Lempäälän tuhansien kilometrien tiebaanalta, eikös niin?